Itselleni tämä oli kolmas kerta, kun olen mukana tässä hienossa tapahtumassa. Ekalla kerralla lähdin muutaman vuoden kypsyttelyn jälkeen katsomaan, miten tuollaisesta koitoksesta tällainen ihan tavallinen tallaaja oikein selviää. Uintia lukuun ottamatta homma kulki ihan mukavasti ja mikä parasta, tapahtuman henki oli loistava ja järjestelyt aivan täydelliset. Siitähän se kipinä lajia kohtaan sitten lähti.
Toisella kerralla kokonaisaika oli ensimmäistä kertaa kehnompi, josta suivaantuneena päätin, että niin pitkään roikun mukana tässä tapahtumassa, kunnes maaginen 50 minuuttia alittuu. Kuluneena talvena kävin edellisiä vuosia useammin uimassa ja yritin hioa vaparitekniikkaani. Pyöräily ja juoksu kun ovat ihan mukavasti hanskassa. Epämukavuusalueelle siis.
Aamulla vilkuilin huolestuneena sadetutkaa, joka lupaili puolen päivän kieppeille sadekuuroja. Pyörässäni on niin kapeat ja sileäpintaiset kumit, ettei niillä uskalla kantata HCT:n mutkaisilla kujilla kovin vauhdikkaasti. Mitenköhän aikatavoitteelleni käy, jos taivaalta tulee vettä?
Altaassa lähtölaukauksen kajahdettua se jonkinasteinen paniikki sitten taas iski. Jättäydyin suosiolla joukon hännille ja sain aluksi ihan hyvän vaparimoodin päälle. Toisella kierroksella vaihdoin kuitenkin rintauintiin, joka luonnollisesti hieman hidastaa menoa. Miten tämä uinti onkin aina niin vaikea rasti? Reeniä, reeniä, joku sanoisi ja sitähän meikäläinen toki tarvitseekin ainakin tällä uinnin saralla.
Kun viimein sain itseni pulikoitua ylös altaasta, pääsin käsiksi suosikkilajiini. Tänä vuonna hiukan jännitti myös pyöräilyosuus, koska kuluvana kesänä on tullut pyöräiltyä huomattavasti edellistä kesää vähemmän. Mutta jotain lihasta reisissä onneksi tuntui olevan jäljellä ja fillari kulki kevyen oloisesti. Nyt alkoi se armoton uintiosuudella menetetty ajan ja sijoitusten kiinni kurominen, joten päätin painaa ihan täysillä, vaikka tiesinkin sen kostautuvan juoksuosuudella. Ei ajatella juoksua nyt, vaan poljetaan!
GT toimi loistavasti, vaikka suoritin pyörän huollonkin ihan itse. On se ihme härveli, kun jaksaa vielä toistakymmentä vuotta vanhana, entisenä maastofillarina kuljettaa minua näissä pyöräilytapahtumissa luotettavasti ja vauhdikkaasti. Ja mikä parasta, kirkuvan neonvihreän menopelin löytää hyvin useiden kymmenien fillareiden joukosta triathlonsuorituksen jälkeen pyörien palautusrekistä.
Juoksuosuudelle lähdettäessä jalat olivat ennustetusti tukossa. Manailin itsekseni, että pitikö painaa ihan naula päässä edellisellä osuudella, mutta onneksi tiesin kokemuksesta, että juoksu alkaa kulkea hetken taivallettuaan. Ja niinhän se alkoi ja sujuikin melko mukavasti. Viimeinen ylämäki, joka siis noustaan kahteen kertaan, oli jälleen haastava, mutta onhan siitä selvitty ennenkin.
Katselin juoksun aikana Garminista, että olisin pääsemässä lähelle tavoiteaikaani. 50 minuutin alitus oli kiikarissa ja jos eteen ei tule loppumetreillä mitään yllätyksiä, niin kyllä ajan nyt pitäisi alittua. Näillä ajatuksilla yritin tsempata itseni hirmuiseen loppukiriin, mikä toki on tuon edellä mainitun ylämäen vuoksi kohtuullisen haastavaa.
Maalissa unohdin pysäyttää ajanoton, mutta kun viimein muistin Garminin olemassaolon, oli aika edelleen alle 50 minuuttia. Kaiken järjen mukaan tavoite oli siis saavutettu ja siitä voi kyllä olla todella onnellinen! Viralliset tulokset löytyvät täältä. Erityisen onnellinen olen tänä vuonna myös siitä, että sain houkuteltua ainakin yhden uuden ihmisen mukaan tähän upeaan tapahtumaan.
Näin se meni viimeinen kerta naisten yleisessä sarjassa. Ensi vuonna uudet kujeet ja veteraanisarja edessä.
Eipä anneta vauhdin pysähtyä!
