Kaikki loppuu aikanaan

Voi, voi - onpa ollut tunteiden täyteinen loppuviikko. Kaikki alkoi torstaina, jolloin vietettiin kevätjuhlaa Haagan peruskoulussa. Juhlan loppupuolella yläasteelle siirtyvän kutosluokan kaksi oppilasta pitivät puheen muistellen yhteisiä menneitä vuosia. Tunteikasta sekin, mutta hienon puheen jälkeen show huipentui yllätysesitykseen, jonka oppilaat olivat ilmeisesti yhteistyössä musiikin opettajan kanssa laatineet opettajalleen Atlakselle. Atlas kutsuttiin aitiopaikalle etupenkkiin kuuntelemaan esitystä, joka kännykkäkameran kuva- ja äänenlaadulla taltioituna myös tässä: 

Tämä esitys ei juurikaan saatesanoja kaipaa; niin upeasti se kertoo 6A-luokan hienosta luokkahengestä ja suhteestaan opettajaansa. Ei voi olla muuta kuin äärettömän kiitollinen siitä, että oma poika sai olla osa tätä upeaa joukkoa. 

Lauantaina oli ohjelmassa vielä todistusten jako ja jäätelöt ennen hyvin ansaittua kesälomaa. Tunteikas hetki oli tämäkin puolin ja toisin, kun joukko tämän päivän jälkeen ainakin jossain määrin hajoaa ja yhteiset vuodet Atlaksen kanssa jäävät taakse. 

Lopuksi vielä kuvakooste ala-asteen päättävästä juniorista kera poikkeuksellisesti jo tähän aikaan kukkivien rhodojen. 

Kiitos menneestä koko mahtavalle luokalle 

ja kaikille ihanaa kesää sekä onnea tulevaan!

Helatorstain melkein hellettä ja synttärijuhlia

Tänä keväänä ovat lämpimäät säät hellineet. Elohopea on kohonnut jo monena päivänä yli 20 asteen eikä aluksi oikein osannut pukeutua asianmukaisesti niinkin lämpimään keliin vielä tässä vaiheessa kevättä. Lämpö ja valo ovat tehneet tehtävänsä myös puille ja pensaille - luonto vihertää jo kummasti ja ikkunasta näkyvän lähikoivun lehdet ovat jo lähes täysikokoiset. 

Helatorstaina lähdimme kuumuutta pakoon meren rantaan Hangon kallioille. Meri on vielä kylmä, joten pieni mereltä päin käyvä tuuli vilvoitti mukavasti ja lounas valmistui grillissä kallionkolossa. Junioreilla riitti puuhaa vesileikkien kanssa ja lopulta heitä piti poislähdön hetkellä patistella mukaan autokyytiin puun latvasta. 

Lauantaina juhlittiin 8-vuotiasta kummipoikaa ja näissä kemuissa lapsia riitti. Pitkälti toistakymmentä pikkuihmistä viiletti menemään ympäriinsä, mutta juhlapaikassa onkin mukavasti tilaa lasten temmeltää. Pari hienoa prinsessaakin kävi pyörähtämässä paikalla.

Olipa kesäistä ja mukavaa. Nähtäväksi jää, riittääkö lämpöä vielä kesälle, kun nyt jo pitelee näin kuumia kelejä. 

Ettei nyt vaan sattuis mitään

Tasan kuukausi sitten olimme puolison kanssa lauantaisella fatbike-ajelulla keskuspuistossa. Toista kertaa olin ulkoiluttamassa uutta Salsa Muklukia. Keli oli kuin morsian, joten kruisailimme ympäriinsä useamman tunnin ja nautimme jo hieman lämmittävästä kevätauringosta.

Metsässä oli vielä paikoitellen jäätä ja eräs tällainen jäätikkökohta koitui tällä kertaa kohtaloksi. Olimme jo hyvää vauhtia kotia lähestymässä, kun fillari otti ja katosi alta umpijäässä olevan lätäkön kohdalla. Kaikki kävi todella nopeasti. En ehtinyt muuta kuin kiljaisemaan, kun olin jo maastoutunut jäätikölle. Jostain käsittämättömästä syystä otin vastaan oikealla kädellä ja välittömästi tunsin melkoista kipua oikeassa olkapäässä. Kun nousin ylös, ei käsi liikkunut mihinkään, vaan sojotti vaakatasossa ja olkaa poltteli. oloani helpottaakseni yritin pyöritellä olkaa ja kättä, kun olkapäässä muljahti. Tajusin olan olleen poissa paikoiltaan ja nyt se oli mitä ilmeisimmin palannut takaisin kuoppaansa, koska kipua ei enää tuntunut. Toki olka tuntui oudolta, muttei suoranaisesti kipeältä.

Parin mutkan jälkeen päädyin magneettikuvaukseen, kun olkapää toistuvasti pomppasi pois paikoiltaan. Tässä kohtaa täytyy olla onnellinen, että on tullut hankittua tapaturmavakuutus. Toki sitä toivoo, että kyseiselle vakuutukselle ei koskaan olisi käyttöä, mutta kun osuu, niin vakuutuksesta on suurta iloa. Pikku-Huopalahteen on muutama vuosi sitten avattu Pohjolan omistama ortopedinen yksityissairaala, Omasairaala, minne Pohjolan asiakkaana luonnollisesti suuntasin. Omasairaalasta minulla on kokemusta jo viime kesältä, jolloin huollatin siellä vasenta olkapäätäni. Kokemus oli niin loistava, etten edes miettinyt muita vaihtoehtoja asian hoitamiseksi. 

Magneettikuvauksen tulokset soitettiin minulle heti seuraavana päivänä. Uutiset olivat musertavat; leikkaus oli välttämätön, sillä olkaluu oli mennyt paikoiltaan niin voimallisesti, että lapaluusta oli irronnut pala. Kuulosti uskomattomalta ja paniikki iski välittömästi! Leikkaus tehtäisiin viikon kuluttua ja nämä odottelupäivät kuluivatkin melko sekavissa tunnelmissa. Lopulta ajattelin asian niin, että olen hyvissä käsissä ja kaikkien tavoite on laittaa olkapää kuntoon enkä voi asiaan sen enempää vaikuttaa. 

Saapumisaika Omasairaalaan oli keskiviikkoaamuna klo 7:15. Yksi hoitaja asetteli antibioottia ja jotain toista litkua tippahärveliin ja toinen hoitaja tsekkasi tiedot oikeiksi ja antoi Panadolia. Leikkaava ortopedi Vesa Savolainen kävi kertomassa minulle proseduurin kulusta ja kohta minua hakemaan tulikin ihanan aurinkoinen anestesialääkäri Eric Inciarte Villaverde. Olo oli varsin rauhallinen siihen saakka, kunnes leikkaussalin ovi avautui ja näin keskellä huonetta olevan lavitsan, johon minun pitäisi köllähtää. Sillä hetkellä teki mieli juosta aamutakki hulmuten kauas pois. 

Seuraava muistikuva on heräämöstä, missä yritin sinnikkäästi raottaa silmiäni, mutta luomet tuntuivat todella raskailta. Jotain puheensorinaa kuului ympäriltä ja olo oli todella raukea ja lämmin. Myöhemmin tajusin, että ihana lämpö johtui päälläni olevasta lämpöpeitosta. Etukäteen pelkäämääni pahoinvointia ei myöskään onneksi ollut. Sanoin hoitajalle nukkuvani vielä hetken ja annoin silmien painua kiinni.

Armoton vessahätä herätti hetken kuluttua ja kohta jo kuljinkin hoippuen hoitajan käsipuolessa kohti helpotusta. Samassa salissa makoili kymmenkunta kohtalotoveria, joilta suurimmalta osalta oli operoitu alaraajoja. Yhden toisen olkapääpotilaan näin myöhemmin pukuhuoneessa. 

Kun ajatus alkoi hieman kulkea, tuotiin minulle menu, jolta sai tilata syötävää ja juotavaa. Vaikken ollut syönyt yli 12 tuntiin, ei ruoka oikein meinannut maistua ja koska oikea käsi oli poissa pelistä, oli ruokailu vasurilla hieman hankalaa. Leikattu käsi oli puudutettuna eikä liikkunut yhtään mihinkään. Kipua ei juurikin puudutuksesta johtuen onneksi ollut.

Iltapäivällä minua kävivät moikkaamassa sekä anestesialääkäri että ortopedi. Leikkaus oli kuulemma sujunut hyvin ja vaikka kyseessä on melko suuri leikkaus, pitäisi toipumisen olla kohtalaisen nopeaa. Minulle tehtiin siis Latarjet-operaatio, jossa korppilisäke siirretään hermoineen päivineen uudeksi tukirakenteeksi rikkoutuneen tilalle. Muistoksi jäi 6 reikää olkapään ja rinnan alueelle.

Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen tässä vaiheessa. Pari ensimmäistä päivää leikkauksen jälkeen toki olivat tuskaiset, mutta siitä selvittyä on vointi kohentunut vauhdilla. Ylihuomenna alkaa fysioterapia, joka varmasti tuo ainakin alussa hieman tuskaa kuntoutustaipaleelle. Positiivisin mielin otan kuitenkin kaikki haasteet vastaan ja pyrin siihen, että kesäkuussa olen jälleen ajokunnossa. Hoito Omasairaalassa on ollut ensiluokkaista ja todella hienosti potilaan huomioivaa, mistä olen erittäin onnellinen. Ja koska on se vakuutus, pääsi hoitoon nopeasti eikä kustannuksista ole tarvinnut kantaa huolta. 

Ja kun on vielä kaiken lisäksi käsillä tämä mahtava aika vuodesta, niin voi päivittäin käydä ammentamassa voimaa luonnon heräämisestä. Jos sekin jaksaa kasvattaa kukkia ja avata lehtiä, jaksan minäkin hoitaa itseni kuntoon.

Helsinki City Trail - juosten metsäpoluilla

Lienee jo korkea aika katkaista pitkä blogihiljaisuus. Ja mikäs siihen parempi aihe kuin kiva juoksutapahtuma. 

Aktiivinen juokseminen on kuulunut harrastuksiini nyt reilut 7 vuotta. Pitkään tahkosin keskuspuistossa pk-lenkkejä hieman eri rinkuloita kierrellen. Jossakin vaiheessa mukaan tulivat silloin tällöin intervallitreenit, mutten ole jaksanut olla oikein aktiivinen niiden kanssa. Vasta nyt tänä syksynä, kun osallistuin triathlonkurssille, ymmärsin tehokkaiden treenien merkityksen. Ja tänään huomasin niiden vaikutuksen, kun pääsin kuittailemaan kanssakisaajille ylämäissä ja alamäetkin menivät letkeästi rullaillen. Eivät ole menneet hukkaan viiden viikon tuskat ja hikoilut urheilukentällä ja spinningsalissa. 

Tänä kesänä aloin etsiä myös muita uusia tuulia juoksemiseen. Vaihdoin vaimennetut lenkkarit semi-paljasjalkakenkiin ja aloin juoksennella pitkin polkuja. Poluilla matka taittuu kuin itsestään juurten yli pomppiessa ja kallioiden päälle kiipeillessä. Innostuin tästä juoksumuodosta niin kovasti, että ilmoittauduin elokuussa mukaan tässä kotikulmilla juostavaan polkujuoksutapahtumaan, Helsinki City Trailille. Kun mukaan oli ilmoittaunut, niin pakkohan sitä on sitten myös treenata siellä poluilla. 

Helsinki City Trail on ensimmäinen Helsingin keskuspuiston poluilla järjestetty polkujuoksutapahtuma. Lähtö tapahtui Paloheinän ulkoilumajan kupeesta ja sanomattakin lienee selvää, että heti kärkeen kiivettiin Paloheinän kukkulan laelle. Ensin hiekkatietä pitkin loivalta puolelta mäki ylös, kinttupolkua pitkin mäki alas ja lopuksi jyrkkää mutamäkeä pitkin taas ylös. Onneksi on kunnon nappulat lenkkarin pohjassa, niin mutamäessä suunta oli pääsääntöisesti eteenpäin eikä taaksepäin. Takana tuleva Tommi Evilä huuteli juoksijajoukolle, että "ylämäet täysillä". Kummasti tokaisu juuri tuossa mäessä hymyilytti, kun meno oli melkoista paikallaan sutimista.

Paloheinän kukkulan jälkeen päästiin tositoimiin poluille. Itselläni on tapana kompuroida juurakoihin ihan yksiksenikin juostessa, joten jonossa juokseminen oli ajoittain aika haastavaa, kun ei nähnyt kunnolla polkua edessään. Tovin jonossa juostuani ajattelin, että kai sitä täytyy pinkaista suurimman joukkion ohitse, jotta saa hieman paremman käsityksen polusta. Ohittaminen kävikin aika luontevasti ylämäissä, jotka sain noustua yllättävän kevyesti. Ylämäkihetkillä ajattelin lämmöllä treenejä Triathlon Suomen porukan kanssa, jolloin laitettiin jalat todella koetukselle. Tappotreenit ovat kantaneet hedelmää!

Polkuihin keskuspuiston metsissä liittyy niin paljon muistoja. Yhtään sellaista polunpätkää ei matkalle mahtunut, jota en olisi maastofillarilla joskus ajanut. Tuohon kiveen olen polveni iskenyt ja tätä puuta päin stongan kosauttanut. Tätä mäkeä on polettu ylös ja tuosta kinkareesta dropattu alas. Todella hienoa, että näille upeille poluille saatiin järjestää tällainen juoksutapahtuma, jonka maaliintulo tapahtuu reteästi Olympiastadionilla!

Oli kertakaikkisen hienoa olla mukana, 

toivottavasti tästä tapahtumasta tulee perinne. 

Jotain uutta, jotain vanhaa

Saariselästä on tässä vuosien saatossa kehkeytynyt kesäloman vakiokohde. Jokin käsittämätön tuossa paikassa niin kovasti kiehtoo. Liekö omilla muistoilla Saariselän maastoista nuoruusajoilta jotakin tekemistä asian kanssa. Tai ehkä se on sitä halua yrittää siirtää jotakin jälkipolvelle ja toivoa, että hänenkin lapsensa veisivät omia lapsiaan kulkemaan pitkin Lapin hiljaisia, karuja ja kiehtovia polkuja. 

Vahvasti väittäisin, että kun kerran Lappiin eksyy ja rakastuu, korventaa tuo rakkaus sielua läpi koko elämän. Kuin ihmissuhteissakin, välissä voi olla vuosia kun ei nähdä, mutta suhde säilyy lujana ja aina kun Lappiin saapuu, tuntee olevansa kotona ja sielu rauhoittuu. 

Tänä kesänä kelit eivät todellakaan ole hemmotelleet lomalaisia missään suunnalla Suomea. Ilta, jolloin saavuimme Saariselälle, oli aurinkoinen ja päätimme käyttää tilaisuuden hyväksemme. Sopivasti ennen puolta yötä pakkasimme reppumme ja lähdimme kipuamaan kohti Kiilopään huippua. Aurinko paisteli kauniisti lähes pilvettömältä taivaalta ja sehän ei laskekaan seuraavan kerran kuin vasta heinäkuun 28. päivä. Arvelimme kuitenkin auringon painuvan läheisen Ahopään huipun taakse, mutta Kiilopään huipulle sen kuitenkin pitäisi näkyä läpi yön; olihan Kiilopää jonkin verran Ahopäätä korkeampi. 

Ja niinhän se näkyikin. Huipulla kaivoimme untuvatakit repusta ja nautimme hetken täydellisestä rauhasta tunturin laella. Hengitykset höyryten katselimme kauas silmän kantamattomiin siintäviä tuntureita tuntureiden perään, joita öinen aurinko upeasti väritti taianomaisin sävyin. Huipulla ei ketään muita meidän lisäksi, ympärillä valtava erämaa, kello tasan 12 yöllä ja taivaalla mollottava heinäkuinen aurinko. Melko täydellistä, vaikka lämpötila olikin melkein pakkasen puolella ja käsineet olisivat olleet mukava lisä. 

Toinen Saariselän hurmiollisista asioista on Kylmäkylpylä ja savusauna. Kylmäkylpylä on Kiilopuroon tehty pieni levennys, johon pääsee pulahtamaan savusaunan löylyissä lämmettyään. Tänä kesänä puron vesi oli erityisen raikasta, kun ei ole ollut helteitä vettä edes hitusen lämmittämässä. Itselläni jäi talviturkki Kiilopuron 9-asteiseen veteen. Hieman yllätyin itsekin, että tulin uineeksi tuossa hyisessä vedessä, mutta erityisen iloinen olin poikani rohkeudesta. Tunnetusti hän ei ole ollut kylmien vesien ystävä, mutta siellä hän Kiilopurossa polskutteli saarelle ja takaisin eikä edes juossut viivana saunan lämpöön pulahduksen päätteeksi. Kaveri alkaa karaistua. 

Jälleen kerran hieno visiitti Saariselällä. Kaiken yllä mainitun lisäksi ehdin Oskun kanssa käydä kiertämässä Kiirunapolun, juoksennella uusilla paljasjalkakengilläni sekä etsiskelimme geokätköjä ja paistoimme lettuja Maahisessa. Ja mikä parasta, herra pikkuherra sai viettää 12-vuotissynttäreitään unelmapaikassaan. 

Ja sitten sitä jotain uutta. 

Saariselältä huristelimme Posiolle, mutta tällä kertaa Livojärven rantaan Livohkaan. Livohka kuulosti täydelliseltä, kun majoitushintaan kuuluivat niin sauna kuin sähkökin, sekä vielä kaiken lisäksi kalastusluvat Livojärveen ja veneen käyttö. Livohkassa on myös upeat ulkoilumaastot, eli aika täydellinen paketti. 

Livohka osoittautui hyväksi paikaksi, johon varmasti tulee mentyä uudemmankin kerran. Kelit olisivat toki voineet olla paremmat, mutta eihän niitä oikein voi valita. Parin päivän ajan kuivattelimme herrojen kamppeita lähinnä höyrysaunaa muistuttavassa majoituskopperossamme, kun kalastusreissullaan joutuivat rankkasateen kouriin. Lisäksi erehdyin pyykkäämään polkujuoksureissullani hikoontuneet vaatteeni, eivätkä nekään meinanneet millään kuiviksi tulla tuhdin kosteassa ilmanalassa. Mutta kokonaisuutena siis hieno paikka ja upeat maastot; ensi kerralla kiitos kivempaa keliä peliin. 

Mahtava pohjoinen

Sen verran on pohjoisen viehätys puraissut vuosien aikana, jotta Lappiinhan se matkalaisten tie vei tälläkin kertaa. Oulun kautta ajeltiin Pellon yläpuolelle Torniojoen varteen, missä miehet pääsivät kalalle ja koko porukka savusaunan löylyihin. Jouttensuvanto oli tämän vaatimattoman, mutta ihan kelvollisen majoituspaikan nimi. 

Jouttensuvannosta päätimme suunnata Yllästä kohti. Ylläksen lähistöltä olemme löytäneet muutama vuosi sitten varsin mukavan puskaparkin kirkasvetisen erämaajärven rannalta. Tuosta lammesta Oskari on muuten vuosia sitten saanut ensimmäisen itse pyytämänsä kalan.

Palavakin pääsi vesille ensimmäistä kertaa tällä lomalla ja tarjosi melojille mukavan, mäkärävapaan vyöhykkeen. Mäkäräisiä ja itikoita oli muualla kuin vesillä varsin kiitettävästi ja asumuksemme hyttysverkoista huolimatta yö kului jossain määrin iniseviä ystäviä jahdatessa. Kun olisi telttasauna, niin tässä paikassa olisi voinut viettää usemmankin yön. Peseytyminen erämaalammessa kun oli melkoisen vilakkaa puuhaa ja paljaalla iholla oli sekunnissa ainakin miljoona verenimijää.

Ylläksellä pidettiin tuumaustauko matkan suunnasta. 

Kilpisjärvelle vai etelää kohti? 

Itä-Lappi on selkeästi valloittanut ison palan meidän jokaisen sydämestä, sillä keula päätettiin kääntää Saariselkää kohti. Lemmenjoella tehtävän yhden pysähdyksen taktiikalla. 

Matkalla piipahdettiin Levin huipulla ihailemassa maisemia. 

Levilllä olisi päässyt antamaan maastopyörälle kyytiä ja voi sitä ahdistuksen määrää, kun ei ole Ibistä mukana! Levillä on hienot alamäkimaastot tarjoava Bikepark, josta voi valita omaan taitotasoonsa sopivan reitin. Gondolista katsottuna osa reiteistä näytti aikamoisen jyrkiltä ja olisinkin halunnut nähdä jonkun hurjapään tositoimissa. 

Ja mikseivät pyörät ole mukana? 

Puoliso toipuu vielä käsileikkauksesta ja on ajokiellossa vielä tovin. Itse puolestani tulin teloneeksi oman käsi-olkapää-selkä-osaston alkukesästä ja pyöräilyt ovat sattuneesta syystä jääneet tänä kesänä vähemmälle. Niinpä yhteistuumin päätimme, että tänä kesänä fillarit jäävät suosiolla kotiin. Eipähän tule kiusausta lähteä juuri tällaisille varmaa kaatumista tietäville alamäkireiteille sompailemaan. Ajellaan sitten ensi kesänä entistä ehompina. Mm. muutaman päivän kuluttua avattavalla, 60 kilometrin Levi-Ylläs-maastopyöräreitillä, joka olisi myös ollut erittäin herkullista päästä pyöräilemään. 

Sirkasta Pokkaan köröttelimme pöllyävää hiekkatietä, joka tällä kertaa tosiaan vain pöllysi, ei roiskunut. Muutama vuosi sitten ajeltuamme sateella tätä samaa tietä pitkin Lemmenjoelle, oli koko kalustomme kurakuorrutuksen peittämä. Nyt oli siivottavana ainoastaan hiekkapölykerrokset pöydiltä ja hyllyjen päältä.

Lemmenjoen Valkeassaporossa päätimme viettää muutaman yön. Keli ei ole ollut erityisen kesäinen, mutta onneksi on vaatetta mukana untavatakista lähtien. Mittari näyttää n. 8 astetta ja tuuli puhaltelee hyisevästi. Mutta kuten sanottua, sehän on vain pukeutumiskysymys.

Pipot, hanskat, villavälikerrasto, villapaidat ja muut olivat tarpeen, kun päätimme lähteä kultaretkelle Lemmenjoelle. Oula Jomppasen ohjaamalla Miessi III:lla huristelimme jokea pitkin ensin Ravadasputouksille ihastelemaan veden mahtia. Hetken on tainnut vesi syödä uomaa kallioon, sen verran syvällä kallion kainalossa joki pauhasi menemään. 

Matka Kultahaminaan kesti toista tuntia ja välillä me matkustajat jouduimme jalkautumaan matalammissa kohdissa. Lopulta saavuimme perille Kultahaminaan, josta vielä 1,5 kilometrin patikkamatka valtaukselle. Veneessä luihin ja ytimiin hiipinyt kylmyys oli tiessään, kun lähdimme kipuamaan hengenahdistusmäkeä.

Oulan valtauksella nautimme ensin kevyen kenttälounaan, jonka jälkeen siirryimme kaivuupuuhiin. Kaivauksella rännit kuntoon ja lapiot käteen. Maa oli melko kivikkoista, joten kaivaminen kävi työstä ja kivinen hiekkamaa tahtoi tukkia rännin. Rännin varressa tarvittiinkin henkilöä tönimään kiville vauhtia, jotta saadaan kaikki maa-aines kulkemaan rännin läpi. Matkalla oli kolme rihlaa, joihin kulta kaikkein painavimpana jää jemmaan odottamaan vaskaajia. 

Muutaman tunnin lapioimme hiekkaa ränniin ja lopulta pääsimme vaskaamaan ja katsomaan kaivuun tuloksia. Näpithän siinä meinasivat kylmässä jokivedessä jäätyä alta aikayksikön, mutta jotenkin sitä vain sai vaskoolin tyhjäksi heiluteltua. Vaikka muutaman kerran onkin tullut kultaa huuhdottua, on se aina hieno tunne, kun vaskoolin pohjalla kimaltelee edes yksi häviävän pieni hengetön. 

Mahtava päivä Lemmenjoella kultahommissa. Jotain happimyrkytyksen määrästä kertoo se, että kaikki matkustajat torkkuivat veneessä paluumatkalla. Kun loppumatkasta aurinkokin vähän helli matkustajia, eivät silmät vain yksinkertaisesti pysyneet auki. Eipä tarvinnut illalla paljon unta etsiskellä. 

Ja seikkailut  jatkuvat. 

Ärjäisy

Perinteinen vuosittainen visiitti Suomen paratiisisaarella Ärjässä suoritettu. Niin käsittämättömän upea paikka, jonka tunnelmista kuvat puhukoot puolestaan. 

Kuvien perusteella voisi luulla, että vietimme kaksipäiväisen visiittimme Ärjässä lämpimässä kesäkelissä, mutta väärin meni. Hurjimmat uskaltautuivat uimaankin, vaikka pääsääntöisesti lämpötila pysytteli vähän kymmenen asteen yläpuolella ja tuuli puhalteli navakasti. Mutta ei se mitään; tänä kesänä hellepäivät ovat olleet harvassa. Keli ei kuitenkaan hälvennä mahtavan saaren lumoavuutta. 

Kiitos taas Kari ja Anne!