Helsinki City Trail - juosten metsäpoluilla

Lienee jo korkea aika katkaista pitkä blogihiljaisuus. Ja mikäs siihen parempi aihe kuin kiva juoksutapahtuma. 

Aktiivinen juokseminen on kuulunut harrastuksiini nyt reilut 7 vuotta. Pitkään tahkosin keskuspuistossa pk-lenkkejä hieman eri rinkuloita kierrellen. Jossakin vaiheessa mukaan tulivat silloin tällöin intervallitreenit, mutten ole jaksanut olla oikein aktiivinen niiden kanssa. Vasta nyt tänä syksynä, kun osallistuin triathlonkurssille, ymmärsin tehokkaiden treenien merkityksen. Ja tänään huomasin niiden vaikutuksen, kun pääsin kuittailemaan kanssakisaajille ylämäissä ja alamäetkin menivät letkeästi rullaillen. Eivät ole menneet hukkaan viiden viikon tuskat ja hikoilut urheilukentällä ja spinningsalissa. 

Tänä kesänä aloin etsiä myös muita uusia tuulia juoksemiseen. Vaihdoin vaimennetut lenkkarit semi-paljasjalkakenkiin ja aloin juoksennella pitkin polkuja. Poluilla matka taittuu kuin itsestään juurten yli pomppiessa ja kallioiden päälle kiipeillessä. Innostuin tästä juoksumuodosta niin kovasti, että ilmoittauduin elokuussa mukaan tässä kotikulmilla juostavaan polkujuoksutapahtumaan, Helsinki City Trailille. Kun mukaan oli ilmoittaunut, niin pakkohan sitä on sitten myös treenata siellä poluilla. 

Helsinki City Trail on ensimmäinen Helsingin keskuspuiston poluilla järjestetty polkujuoksutapahtuma. Lähtö tapahtui Paloheinän ulkoilumajan kupeesta ja sanomattakin lienee selvää, että heti kärkeen kiivettiin Paloheinän kukkulan laelle. Ensin hiekkatietä pitkin loivalta puolelta mäki ylös, kinttupolkua pitkin mäki alas ja lopuksi jyrkkää mutamäkeä pitkin taas ylös. Onneksi on kunnon nappulat lenkkarin pohjassa, niin mutamäessä suunta oli pääsääntöisesti eteenpäin eikä taaksepäin. Takana tuleva Tommi Evilä huuteli juoksijajoukolle, että "ylämäet täysillä". Kummasti tokaisu juuri tuossa mäessä hymyilytti, kun meno oli melkoista paikallaan sutimista.

Paloheinän kukkulan jälkeen päästiin tositoimiin poluille. Itselläni on tapana kompuroida juurakoihin ihan yksiksenikin juostessa, joten jonossa juokseminen oli ajoittain aika haastavaa, kun ei nähnyt kunnolla polkua edessään. Tovin jonossa juostuani ajattelin, että kai sitä täytyy pinkaista suurimman joukkion ohitse, jotta saa hieman paremman käsityksen polusta. Ohittaminen kävikin aika luontevasti ylämäissä, jotka sain noustua yllättävän kevyesti. Ylämäkihetkillä ajattelin lämmöllä treenejä Triathlon Suomen porukan kanssa, jolloin laitettiin jalat todella koetukselle. Tappotreenit ovat kantaneet hedelmää!

Polkuihin keskuspuiston metsissä liittyy niin paljon muistoja. Yhtään sellaista polunpätkää ei matkalle mahtunut, jota en olisi maastofillarilla joskus ajanut. Tuohon kiveen olen polveni iskenyt ja tätä puuta päin stongan kosauttanut. Tätä mäkeä on polettu ylös ja tuosta kinkareesta dropattu alas. Todella hienoa, että näille upeille poluille saatiin järjestää tällainen juoksutapahtuma, jonka maaliintulo tapahtuu reteästi Olympiastadionilla!

Oli kertakaikkisen hienoa olla mukana, 

toivottavasti tästä tapahtumasta tulee perinne. 

Jotain uutta, jotain vanhaa

Saariselästä on tässä vuosien saatossa kehkeytynyt kesäloman vakiokohde. Jokin käsittämätön tuossa paikassa niin kovasti kiehtoo. Liekö omilla muistoilla Saariselän maastoista nuoruusajoilta jotakin tekemistä asian kanssa. Tai ehkä se on sitä halua yrittää siirtää jotakin jälkipolvelle ja toivoa, että hänenkin lapsensa veisivät omia lapsiaan kulkemaan pitkin Lapin hiljaisia, karuja ja kiehtovia polkuja. 

Vahvasti väittäisin, että kun kerran Lappiin eksyy ja rakastuu, korventaa tuo rakkaus sielua läpi koko elämän. Kuin ihmissuhteissakin, välissä voi olla vuosia kun ei nähdä, mutta suhde säilyy lujana ja aina kun Lappiin saapuu, tuntee olevansa kotona ja sielu rauhoittuu. 

Tänä kesänä kelit eivät todellakaan ole hemmotelleet lomalaisia missään suunnalla Suomea. Ilta, jolloin saavuimme Saariselälle, oli aurinkoinen ja päätimme käyttää tilaisuuden hyväksemme. Sopivasti ennen puolta yötä pakkasimme reppumme ja lähdimme kipuamaan kohti Kiilopään huippua. Aurinko paisteli kauniisti lähes pilvettömältä taivaalta ja sehän ei laskekaan seuraavan kerran kuin vasta heinäkuun 28. päivä. Arvelimme kuitenkin auringon painuvan läheisen Ahopään huipun taakse, mutta Kiilopään huipulle sen kuitenkin pitäisi näkyä läpi yön; olihan Kiilopää jonkin verran Ahopäätä korkeampi. 

Ja niinhän se näkyikin. Huipulla kaivoimme untuvatakit repusta ja nautimme hetken täydellisestä rauhasta tunturin laella. Hengitykset höyryten katselimme kauas silmän kantamattomiin siintäviä tuntureita tuntureiden perään, joita öinen aurinko upeasti väritti taianomaisin sävyin. Huipulla ei ketään muita meidän lisäksi, ympärillä valtava erämaa, kello tasan 12 yöllä ja taivaalla mollottava heinäkuinen aurinko. Melko täydellistä, vaikka lämpötila olikin melkein pakkasen puolella ja käsineet olisivat olleet mukava lisä. 

Toinen Saariselän hurmiollisista asioista on Kylmäkylpylä ja savusauna. Kylmäkylpylä on Kiilopuroon tehty pieni levennys, johon pääsee pulahtamaan savusaunan löylyissä lämmettyään. Tänä kesänä puron vesi oli erityisen raikasta, kun ei ole ollut helteitä vettä edes hitusen lämmittämässä. Itselläni jäi talviturkki Kiilopuron 9-asteiseen veteen. Hieman yllätyin itsekin, että tulin uineeksi tuossa hyisessä vedessä, mutta erityisen iloinen olin poikani rohkeudesta. Tunnetusti hän ei ole ollut kylmien vesien ystävä, mutta siellä hän Kiilopurossa polskutteli saarelle ja takaisin eikä edes juossut viivana saunan lämpöön pulahduksen päätteeksi. Kaveri alkaa karaistua. 

Jälleen kerran hieno visiitti Saariselällä. Kaiken yllä mainitun lisäksi ehdin Oskun kanssa käydä kiertämässä Kiirunapolun, juoksennella uusilla paljasjalkakengilläni sekä etsiskelimme geokätköjä ja paistoimme lettuja Maahisessa. Ja mikä parasta, herra pikkuherra sai viettää 12-vuotissynttäreitään unelmapaikassaan. 

Ja sitten sitä jotain uutta. 

Saariselältä huristelimme Posiolle, mutta tällä kertaa Livojärven rantaan Livohkaan. Livohka kuulosti täydelliseltä, kun majoitushintaan kuuluivat niin sauna kuin sähkökin, sekä vielä kaiken lisäksi kalastusluvat Livojärveen ja veneen käyttö. Livohkassa on myös upeat ulkoilumaastot, eli aika täydellinen paketti. 

Livohka osoittautui hyväksi paikaksi, johon varmasti tulee mentyä uudemmankin kerran. Kelit olisivat toki voineet olla paremmat, mutta eihän niitä oikein voi valita. Parin päivän ajan kuivattelimme herrojen kamppeita lähinnä höyrysaunaa muistuttavassa majoituskopperossamme, kun kalastusreissullaan joutuivat rankkasateen kouriin. Lisäksi erehdyin pyykkäämään polkujuoksureissullani hikoontuneet vaatteeni, eivätkä nekään meinanneet millään kuiviksi tulla tuhdin kosteassa ilmanalassa. Mutta kokonaisuutena siis hieno paikka ja upeat maastot; ensi kerralla kiitos kivempaa keliä peliin. 

Mahtava pohjoinen

Sen verran on pohjoisen viehätys puraissut vuosien aikana, jotta Lappiinhan se matkalaisten tie vei tälläkin kertaa. Oulun kautta ajeltiin Pellon yläpuolelle Torniojoen varteen, missä miehet pääsivät kalalle ja koko porukka savusaunan löylyihin. Jouttensuvanto oli tämän vaatimattoman, mutta ihan kelvollisen majoituspaikan nimi. 

Jouttensuvannosta päätimme suunnata Yllästä kohti. Ylläksen lähistöltä olemme löytäneet muutama vuosi sitten varsin mukavan puskaparkin kirkasvetisen erämaajärven rannalta. Tuosta lammesta Oskari on muuten vuosia sitten saanut ensimmäisen itse pyytämänsä kalan.

Palavakin pääsi vesille ensimmäistä kertaa tällä lomalla ja tarjosi melojille mukavan, mäkärävapaan vyöhykkeen. Mäkäräisiä ja itikoita oli muualla kuin vesillä varsin kiitettävästi ja asumuksemme hyttysverkoista huolimatta yö kului jossain määrin iniseviä ystäviä jahdatessa. Kun olisi telttasauna, niin tässä paikassa olisi voinut viettää usemmankin yön. Peseytyminen erämaalammessa kun oli melkoisen vilakkaa puuhaa ja paljaalla iholla oli sekunnissa ainakin miljoona verenimijää.

Ylläksellä pidettiin tuumaustauko matkan suunnasta. 

Kilpisjärvelle vai etelää kohti? 

Itä-Lappi on selkeästi valloittanut ison palan meidän jokaisen sydämestä, sillä keula päätettiin kääntää Saariselkää kohti. Lemmenjoella tehtävän yhden pysähdyksen taktiikalla. 

Matkalla piipahdettiin Levin huipulla ihailemassa maisemia. 

Levilllä olisi päässyt antamaan maastopyörälle kyytiä ja voi sitä ahdistuksen määrää, kun ei ole Ibistä mukana! Levillä on hienot alamäkimaastot tarjoava Bikepark, josta voi valita omaan taitotasoonsa sopivan reitin. Gondolista katsottuna osa reiteistä näytti aikamoisen jyrkiltä ja olisinkin halunnut nähdä jonkun hurjapään tositoimissa. 

Ja mikseivät pyörät ole mukana? 

Puoliso toipuu vielä käsileikkauksesta ja on ajokiellossa vielä tovin. Itse puolestani tulin teloneeksi oman käsi-olkapää-selkä-osaston alkukesästä ja pyöräilyt ovat sattuneesta syystä jääneet tänä kesänä vähemmälle. Niinpä yhteistuumin päätimme, että tänä kesänä fillarit jäävät suosiolla kotiin. Eipähän tule kiusausta lähteä juuri tällaisille varmaa kaatumista tietäville alamäkireiteille sompailemaan. Ajellaan sitten ensi kesänä entistä ehompina. Mm. muutaman päivän kuluttua avattavalla, 60 kilometrin Levi-Ylläs-maastopyöräreitillä, joka olisi myös ollut erittäin herkullista päästä pyöräilemään. 

Sirkasta Pokkaan köröttelimme pöllyävää hiekkatietä, joka tällä kertaa tosiaan vain pöllysi, ei roiskunut. Muutama vuosi sitten ajeltuamme sateella tätä samaa tietä pitkin Lemmenjoelle, oli koko kalustomme kurakuorrutuksen peittämä. Nyt oli siivottavana ainoastaan hiekkapölykerrokset pöydiltä ja hyllyjen päältä.

Lemmenjoen Valkeassaporossa päätimme viettää muutaman yön. Keli ei ole ollut erityisen kesäinen, mutta onneksi on vaatetta mukana untavatakista lähtien. Mittari näyttää n. 8 astetta ja tuuli puhaltelee hyisevästi. Mutta kuten sanottua, sehän on vain pukeutumiskysymys.

Pipot, hanskat, villavälikerrasto, villapaidat ja muut olivat tarpeen, kun päätimme lähteä kultaretkelle Lemmenjoelle. Oula Jomppasen ohjaamalla Miessi III:lla huristelimme jokea pitkin ensin Ravadasputouksille ihastelemaan veden mahtia. Hetken on tainnut vesi syödä uomaa kallioon, sen verran syvällä kallion kainalossa joki pauhasi menemään. 

Matka Kultahaminaan kesti toista tuntia ja välillä me matkustajat jouduimme jalkautumaan matalammissa kohdissa. Lopulta saavuimme perille Kultahaminaan, josta vielä 1,5 kilometrin patikkamatka valtaukselle. Veneessä luihin ja ytimiin hiipinyt kylmyys oli tiessään, kun lähdimme kipuamaan hengenahdistusmäkeä.

Oulan valtauksella nautimme ensin kevyen kenttälounaan, jonka jälkeen siirryimme kaivuupuuhiin. Kaivauksella rännit kuntoon ja lapiot käteen. Maa oli melko kivikkoista, joten kaivaminen kävi työstä ja kivinen hiekkamaa tahtoi tukkia rännin. Rännin varressa tarvittiinkin henkilöä tönimään kiville vauhtia, jotta saadaan kaikki maa-aines kulkemaan rännin läpi. Matkalla oli kolme rihlaa, joihin kulta kaikkein painavimpana jää jemmaan odottamaan vaskaajia. 

Muutaman tunnin lapioimme hiekkaa ränniin ja lopulta pääsimme vaskaamaan ja katsomaan kaivuun tuloksia. Näpithän siinä meinasivat kylmässä jokivedessä jäätyä alta aikayksikön, mutta jotenkin sitä vain sai vaskoolin tyhjäksi heiluteltua. Vaikka muutaman kerran onkin tullut kultaa huuhdottua, on se aina hieno tunne, kun vaskoolin pohjalla kimaltelee edes yksi häviävän pieni hengetön. 

Mahtava päivä Lemmenjoella kultahommissa. Jotain happimyrkytyksen määrästä kertoo se, että kaikki matkustajat torkkuivat veneessä paluumatkalla. Kun loppumatkasta aurinkokin vähän helli matkustajia, eivät silmät vain yksinkertaisesti pysyneet auki. Eipä tarvinnut illalla paljon unta etsiskellä. 

Ja seikkailut  jatkuvat. 

Ärjäisy

Perinteinen vuosittainen visiitti Suomen paratiisisaarella Ärjässä suoritettu. Niin käsittämättömän upea paikka, jonka tunnelmista kuvat puhukoot puolestaan. 

Kuvien perusteella voisi luulla, että vietimme kaksipäiväisen visiittimme Ärjässä lämpimässä kesäkelissä, mutta väärin meni. Hurjimmat uskaltautuivat uimaankin, vaikka pääsääntöisesti lämpötila pysytteli vähän kymmenen asteen yläpuolella ja tuuli puhalteli navakasti. Mutta ei se mitään; tänä kesänä hellepäivät ovat olleet harvassa. Keli ei kuitenkaan hälvennä mahtavan saaren lumoavuutta. 

Kiitos taas Kari ja Anne!

Jopas vierähti kuukausi jos toinenkin

Ohhoh, kylläpäs on edellisestä postauksesta kulunut aikaa! 
Korkea aika siis kirjoitella elämänmenosta.

Pian pari viikkoa sitten juhlistettiin pojan heinäkuisia synttäreitä etukäteen mansikkakakun kera. Kummit, mummit ja kaimat kutsuttiin kakun tuhoajaisiin ja emännältä toki karkasi vähän mopo käsistä leipomusten suhteen. Pari voileipäkakkua piti leipasta juhlapöytään ja vähän jotain muutakin. 

Hauskan kupolimaisen lohikeikauskakun ohjeen löysin Kinuskikissan blogista. Toisen voileipäkakun ohjeen olin jo joskus aikaisemmin pinnannut Pinterestiin ja nyt pääsin tätäkin kinkkuvoileipäkakun ohjetta testaamaan. Hyvin näyttivät kakut vieraille maistuvan. 

Kiitos kaikille, juhlat ovat aina kivoja! 

Hyvää uutta vuotta!

Vuosi 2014 on jätetty taakse ja nyt mennään jo viidettä päivää uuden vuoden puolella. Vuosi 2015 onkin pyöreiden päivien vuosi; nähtäväksi jää, mitä juhlapäivien osalta vielä keksitäänkään. 

Vuosi vaihtui uuteen rattoisasti Kauppilassa Torttilan perheen seurassa. Alkuillasta ensin pöytälätkämatsi, jossa Tomi hiottuine kuvioineen oli voittamaton ja vei ansaitusti turnauksen voiton. Jääkiekkoilun jälkeen nautiskeltiin pihalla höyryävässä paljussa ja loppuillasta vielä ruokailua tottakai. Ikä taitaa jo alkaa pahasti painaa, kun koko konkkaronkka taisi olla nukkumassa jo ennen kuin oli päästy uuden vuoden puolelle. 

Seuraavana aamuna tehtiin pieni kävelykierros harjuilla ja käväistiin katsomassa, mitä lampaille kuuluu. Lunta kun olisi ollut hiukan enemmän, niin olisi päässyt nauttimaan vauhdin hurmasta pulkkamäestä. Vuodenvaihdetta edeltäneet sateet kuitenkin veivät lumet mennessään, joten pulkkailua sitten seuraavalla kerralla. 

Näillä eväillä uuteen vuoteen. Olkoon se itse kullekin onnekas!