Paistetta ja pakkaskeliä

Aika valo- ja lämpöhoidossa katkaisee mukavasti pitkän pimeän. Edes uutiset kotimaahan saapuneista lumisateista ja pian käyttökunnossa olevista laduista eivät latistaneet lomatunnelmaa. Kaikki kolotukset katosivat lämmössä täysin ja lenkkareissa oli pito mitä mahtavin kuivalla ja kuumalla rantabulevardilla Teneriffan saarella joulukuun alkupuoliskolla.

Matkaa aurinkoon oli odottanut erityisesti perheen nuorin herra. Jo alkusyksystä oli alkanut kysely siitä, milloin sinne etelään ollaan oikein menossa ja montako päivää vielä on lähtöön. Odottavan aika tuntui kovin pitkältä ja mainosten renkutukset siitä, miten jaksaa paljon paremmin kun on jotain mitä odottaa, tuntuivat kummasti kadottavan pohjansa. Lopulta matkaan kuitenkin päästiin ja talven keskelle tulleet kesän ilot maistuivat makeilta.

Muita lomasuunnitelmia - nautiskelun, lepäilyn, kuntoilun ja arjen totaalin unohtamisen lisäksi - kuin Teiden tulivuoren valloittaminen ei oltu tehty. Päätimme osallistua matkanjärjestäjän pakettiretkelle, jolla oletettavasti saisi paljon lisätietoa saaresta oppaan kertomana. Ja näin kävikin. Retkelle sattui erittäin hyvä opas, joka kertoi paljon myös lapsen näkövinkkelistä kiinnostavia asioita Kanariansaarista yleisesti sekä tietenkin retken kohteesta, tulivuoresta. Teiden kansallispuistossa on mm. kymmeniä endeemisiä kasvi- ja eläinlajeja, joita ei siis tavata missään muualla maailmassa. Lisäksi Teiden odotetaan vielä jonakin päivänä purkautuvan ja se onkin maailman tarkimmin seurattu tulivuori. Edellinen purkaus on tapahtunut vuonna 1909 ja seuraavan purkauksen odotettiin tapahtuvan 100 vuoden kuluttua tästä, mikä on kuitenkin vielä antanut odottaa itseään. 

Matkatessamme bussilla mutkaisia pikkuteitä ylös Teiden kraaterialueelle kuljimme neljän eri ilmastovyöhykkeen läpi ohittaen useita ihastuttavia pikkukyliä. Ensimmäistä kertaa elämässään myös Oskari sai tietää, mitä on matkapahoinvointi, kun ei ihan koko aikaa jaksanut keskittyä maisemien katseluun, vaan sen sijaan huomion saivatkin vihaiset linnut. Onneksi karu kuumaisema alkoi pian siintää edessämme ja paha olokin kaikkosi kummasti. 

Bussista ulos astuessamme vastaan tuli kylmä tuulahdus. Mittari näytti viittä pakkasastetta ja mukaan pakatuille takeille ja pitkille housuille oli käyttöä. Oivallisesti paikallisesta matkamuistomyymälästä saattoi ostaa myös pipoja ja hanskoja, mutta me karaistuneet suomalaiset päätimme pärjätä ilman. 

Köysiradalla pääsee nousemaan niin lähelle huippua, kuin mikä ilman erillistä anottua lupaa on mahdollista. Hyppäsimme hissiin ja päätimme kokeilla, miltä maailma näyttää 3500 metristä katsottuna. Upeathan ne näkymät toki olivat, mutta omalla tavallaan kaikkein hienointa koko koettelemuksessa oli tuntea ilman ohuus näissä korkeuksissa. Jälleen kerran toteaa oman pienuutensa luonnonvoimien edessä haukkoessaan henkeä kahden puhutun sanan jälkeen tai otettuaan pari hoippuvaa askelta. Uskomatonta, miten paljon mokoma pikkuseikka vaikuttaa ihmisen koneiston toimivuuteen! Ainut, jolla ääriolosuhteet eivät tuntuneet missään, oli perheen astmaatikko - Oskari tietenkin. Ainakin on lääkitys kohdillaan.

Lopuksi vielä vierailu pakollisella valokuvauspaikalla, Roque Cinchadon magmapatsaan juurella. Yksi monista patsaan nimistä on Jumalan sormi ja tämä sormi on ennen euroaikaa komeillut myös tuhannen pesetan setelissä. Roque Cinchadon taustalla kohoaa upeasti Teiden huippu kohti korkeuksia. 

Kiitos ja näkemiin. Vielä viimeiset vilkutukset tulivuorelle lentokoneesta ja sitten nokka kohti kotia. Ja latuja.

Syksy, lupaus talvesta

Kukertavat puut ja pensaat lupailevat värikkäällä asullaan tehdä tilaa talvelle. Ennen hankien hohdetta tekee mieli ahmia talteen upeita värejä, joita luonto nyt tarjoilee. Pian pääsee taas nauttimaan parhaasta vuodenajasta, talvesta. 

   

Siivouspäivä

Positiivisesti ajatellen pitää nauttia näistä asioista niin kauan kuin niitä vielä riittää. Ihan tavallisesta siivoilustakin voi tulla hauskaa, kun osaa nähdä metsän puilta. Tai tässä tapauksessa ennemminkin erottaa yksityiskohdat kaaoksesta. 

Ensikatsomalta lapsen huone on sellaisessa kunnossa, että imuroinnista ei tule juurikaan mitään. Mutta kun asiaa lähemmin tarkastelee, sattuu silmiin mitä ihmeellisempiä hyypiöitä ja erilaisia leikkien myötä syntyneitä asetelmia. Ihan joka viikko ei tiukinkaan äiti raaski pakottaa poikaansa purkamaan kovalla vaivalla rakennettua Lego-maailmaa. Ja kun maltoin pariksi minuutiksi oikeasti pysähtyä tarkastelemaan rakennelmia, vääntyi suu väkisinkin hymyyn miettiessä, millaisen mielikuvituksellisen prosessin tuloksena kukin kyhäelmä onkaan syntynyt. Hauskaa tässä kaikessa on vielä sekin, että leikeissä ovat sulassa sovussa sekä yli 30 vuotta sitten hankitut Legot että nykypäivän edistyneempää teknologiaa edustavat lajitoverit. Harva innovaatio jaksaa innostaa leikkijöitä sukupolvesta toiseen. 

Notta sellainen siivouspäivä. Pyyhitään pölyt Lego-ukkojen hattujen päältä jos ei muuta. 

Talkoolauantai

Maalia, maalia, enemmän maalia. Vanhat kunnon talkoot, joissa ohjelmalistalla maalausta. Päivän saldo 96 maalattua ikkunanpokaa ja yksi lattia. Näin se kartanoremontti etenee; lisää vain kutsuja talkoisiin, niin etenee entistä vauhdikkaammin. 

Jälkipuintia

Eilen se päivä koitti, jota kauhun ja innostuksen sekaisin tuntein olin odottanut toukokuulta asti; Helsinki City Triathlon. Lähdin jo aikaisin aamulla fillaroimaan kohti uimastadionia, vaikka oma lähtöni olisi vasta 11:20. Eihän sitä kukaan kestä jännittävää naista pyörimässä nurkissa! Tein siis perheelle palveluksen ja liukenin paikalta. 

Koska olin ensimmäistä kertaa osallistumassa tähän rentohenkiseen tapahtumaan, halusin olla etukäteen näkemässä, missä ja miten vaihdot lajista toiseen tapahtuvat. Ensimmäisinä altaaseen pulahtivat tytöt alle 12 vuotta, joista parhaimmat vetelivät allasta ympäri todellisen uimarin elkein. Osa lähti pyöräosuudelle uimapuku yllään vain laittamalla kypärän päähän ja kengät jalkaan ja säästi näin paljon aikaa vaihtopaikalla. Hyvä idea seuraavaan kertaan! Myös kengänvaihdon juoksuosuuden alussa voi unohtaa ja kannattaa siis polkea juoksulenkkarit jalassa. Itse en voinut tätä vaihtoa tällä kertaa enää perua, sillä pikkuruisilla lukkopolkimilla ei tavalliset lenkkarit kovassa menossa pysy. Pahus! Mutta ei se mitään, pitäähän sitä jotain parannettavaa jäädä seuraavaan kertaan. 

Oma pyörä tulee viedä tarkastukseen noin tuntia ennen oman lähtöryhmän lähtöaikaa. Samalla jätetään järjestäjille pussi, josta löytyvät vaihtovermeet juoksuosuutta varten. Pyörän luokse puolestaan jätetään uinnin jälkeen päälle puettava lisävaatetus sekä kengät, sukat ja kypärä. Tämän jälkeen voikin aloittaa viimeisen vaiheen henkisestä valmistautumisesta koitokseen ja siirtyä kohti pukuhuonetta. Ennen omaa lähtöä on vielä mahdollista lämmitellä uimalihaksia harjoitusaltaassa ja todeta viimeistään tässä vaiheessa, että uintiosuudesta tulee tuskallinen matka. Ainakin allekirjoittaneelle kävi juuri näin. 

Pukuhuoneessa oli mahtava tunnelma! Ylhäällä penkillä seisova, kovaan ääneen huutava nainen kokosi kunkin lähtöryhmän jäsenet numerojärjestykseen ja tsemppasi jokaisen hyvään fiilikseen. Enää ei voinut perääntyä, vaikka hetkellisesti mieli tekikin. Siinä altaalle  kanajonossa astellessa saattoi  hetken kuvitella olevansa suurenkin luokan atleetti matkalla olympiakisojen finaaliin.. Kunnes palasi karuun totuuteen ja epäuskoon siitä, että voimat riittävät kolmeen kierrokseen altaassa, joka kaiken muun  haasteen lisäksi muistuttaa lähinnä ihmiskeittoa. Oli  nimittäin melko tiivis tunnelma. 

Ensimmäinen 100 metrin pituinen kierros altaassa oli yhtä tuskaa. Jäin täydellisesti sumppuun enkä saanut mitään luontevaa rytmiä uintiini. Yleensä niin miellyttävä elementti tuntui suurelta viholliselta ja hetken meinasin jo jättää leikin kesken. Mutta kuin ihmeen kaupalla kauhominen alkoikin alkuhässäkän jälkeen sujua ja pääsin vauhtiin päästyäni jopa ohittelemaan muita ja onnellisesti perille kuivalle maalle. Miten ihanalta maa tuntuikaan jalkojen alla!

Pyöräilyosuuden tiesin jo etukäteen olevan helpoin osuus. Tässä kisassa kierrettiin kaksi 5 kilometrin lenkkiä, joilla oli sekä vauhdikkaita alamäkiä, pari ylämäkeä että tiukkia neulansilmämutkia. Vanha kunnon GT toimi jälleen moitteettomasti koko lenkin, mistä toki kuuluu iso kiitos myös huoltomiehelle, joka vielä aamulla teki pyörälle viimeisen huollon ja koeajon. 

Vaikka pyöräily kulkikin kevyesti, oli jaloille tullut annettua ajellessa sen verran kyytiä, että juoksutaival alkoi tahmeasti. Jalat olivat kuin tukit, mutta onneksi juoksuosuuden alkumatkassa oli leppoisaa tasamaata ja alamäkeä. Matkaan kuului kaksi 1,5 kilometrin pituista kierrosta, joiden loppuosa oli tappavaa ylämäkeä. Toinen kierros, eli viimeiset metrit ennen maaliin tuloa huipentuvat siis kätevästi ylämäkeen,joten vauhdikas loppukiri ja näyttävä maaliintulo jäävät tavoitteeksi ensi vuoteen. 

Tavoiteaikani oli alle tunnin. Ei mitään aikasempaa kokemusta triathlonista, joten ajattelin 300 metrin uintiin, 10 kilometrin pyöräilyyn ja 3 kilometrin juoksuun vaihtoineen kuluvan aikaa ainakin tunnin verran. Seurasin koko suorituksen ajan aikaa omasta Forerunneristani ja olinkin yllättynyt, kun jälkimmäisen juoksukierroksen alkupuolella aikaa oli kulunut vain noin 45  minuuttia! Loppuajakseni tuli 50:15, johon olen erittäin tyytyväinen. Vanha koira voi siis oppia uusia temppuja ja ylittää itsensä. Hyvältähän tämä tuntuu!

Kokonaisuutena Helsinki City Triathlon oli huikean hieno kokemus ja kaikki järjestelyt oli hoidettu kympin arvoisesti. Yleisfiilis oli todella positiivinen ja kaikilla hymy huulessa. Ylivoimaisesti paras tämän suuruusluokan liikuntatapahtuma, mihin olen koskaan osallistunut. Aivan varmasti osallistun ensi vuonna uudelleen, mutta hieman erilaisella harjoitusohjelmalla. Tai siis, nyt ei ollut mitään harjoitusohjelmaa, mutta ensi vuotta silmällä pitäen tulee olemaan. Ja tähän ohjelmaan kuuluu reilusti uintia. 

Hurmaavasta Himmerkistä Syötteen sitkeyskoitokseen

Hetkeksi vielä kesälomalle. Oi mikä ihana ajatus..

Laakerivika pakotti meidät pysähtymään Posion Himmerkissä suunniteltua pidempään. Alun perin oli tarkoitus viettää Posiolla vain yksi yö, mutta loppujen lopuksi hyvä että näin ei käynyt. Laakeri saapui Posiolle pian ja sen vaihtamiseenkaan ei kulunut kuin hetkinen, mutta syyt Himmerkiin jäämiseen olivat aivan muut. Leirintäalueella oli runsaasti fillarointiseuraa perheen juniorille, kelit olivat kauniit ja lämpimät ja paikka jo ennalta tiedetysti hyvä. Sitten viime käynnin lähelle parhaita vaunupaikkoja oli valmistunut uutuuttaan loistava huoltorakennus, joten paikan suosio senkuin kasvanee entisestään. Jo nyt Himmerkissä oli paljon leiriytyjiä, mikä toki lämmittää paikan fanin mieltä kovasti. 

Alun perin oli tarkoitus ajella heti alkuviikosta Iso-Syötteelle ja olla siellä parkissa lauantain maastopyöräkisoihin saakka. Iso-Syötteellä kerrotaan olevan loistavat maastopyöräreitit, joihin oli tarkoitus tutustua. Onneksi kuitenkin puolipakosta jäimme pidemmäksi aikaa Himmerkiin, sillä Iso-Syötteen talvella niin upea caravan-alue oli melko ankea paikka näin kesäaikaan. Maisemat toki ovat upeat ja kelpasihan sitä 10-vuotis hääpäivän kunniaksi kilistellä Iso-Syötteen hotellin maisemaravintolassa. 

Lauantaiaamuna koitti perheen herran totuuden hetki, kun Syöte MTB:n osallistujat kokoontuivat päärinteiden ala-asemalle lähtövalmiiksi. Edessä 60 km rankkaa maastopyöräilyä. Loppuhuipennuksena viimeiset n. 7 km kestävä nousu Iso-Syötteen huipulle, missä maali sijaitsee. 

Oskarin kanssa pyöräilimme letkan perässä ensimmäiset kilometrit Pikku-Syötteen huipulle, josta jatkoimme omia reittejämme. Tarkoituksena oli löytää sellaiset paikat, joissa voimme bongata kilpailijoita maastossa. Erittäin suurpirteistä karttaa kisareitistä seuraamalla löysimme kuin löysimmekin hyvät spotit reitin varrelta ja pääsimme kannustamaan polkijoita. Vaikka Oskarin kannustushuudosta isälleen voikin olla montaa mieltä: "Hyvä isi, sä et oo viiminen!"..

Pojan kanssa ajoimme Syötteen huipulle hieman kisaajia helpompaa, asvalttipäällysteistä, tietä pitkin. Päästyämme huipulle puolen päivän maissa, olivat ensimmäiset 60 km:n ajajat jo tulleet maaliin. Ei voi muuta kuin ihailla tuota raakaa voimaa, jolla herrat ovat polkeneet menemään! 60 km näin vaativassa maastossa alle kolmen tunnin on huikea suoritus. Ja sitten oli vielä niitä hurjia, jotka ohittavat maaliviivan ja lähtevät saman tien toiselle kierrokselle; teepä temppu perässä ja polje 120 km tunturimaastossa yhtä soittoa. 

Kilpailija numero 63 saapui maaliin 4 tuntia 45 minuuttia lähdön jälkeen. Hieno suoritus myös häneltä ja kun omasta kokemuksesta tietää, että ihan helposta hommasta ei ole kyse, on mies olantaputukset ansainnut. Hampaankoloon jäi ainoastaan se, että itse ei ollut mukana polkemassa, mutta ensi vuonna täytyy korjata myös tämä aukko. Oskari on silloin taas vuotta vanhempi ja tähtäänkin hänen kanssaan 30 kilometrin lenkille. Tänä vuonna ajoimme kilpailijoita seuratessamme kaikkiaan 22 km ympäri Iso-Syötteen maastoja, joten kovin montaa kilometriä pidemmälle ei tarvitse jaksaa polkea, jotta on 30 km täynnä. Ensi elokuuta siis odotellessa.

Pisteet ruotsalaisille. Tässäkin asiassa.

Kesäloman sateisina hetkinä piipahdin muuan kangaskaupassa. Pienessä itä-Suomalaisessa kaupassa, jossa oli aivan ihastuttava kangasvalikoima. Mitään en mennyt ostamaan, mutta kuinka ollakaan muovikassi keikkuen poistuin kaupan ovesta takaisin sateeseen. 

Valikoimissa oli ruotsalaisen Spiran valmistamia kankaita, joissa on ihanaa paitsi kuosi myös laatu. Kankaat ovat suurimmaksi osaksi pellavaa ja kuosit hauskasti retrahtavia. Valinnan vaikeushan siinä tietenkin iski söpöläisten välillä ja lopulta päädyin kahteen sinisävyiseen kankaaseen. Kaihertamaan jäi pallokuvioinen kangas, josta olisi saanut vaikka kesämekon. Ensi kesäksi..

Näistä sitten askaroidaan ainakin tyynynpäällisiä ja jämäpaloista ties mitä inspiraation hedelmiä. 

Tekevälle sattuu, reissussa rähjääntyy ja mitä näitä nyt on

Pieni jännitys kai kuuluu lomaan. Muutenhan tämä reissaaminen kävisi varsin  yksitoikkoiseksi. Mutta aloitetaan nyt kuitenkin ensin ihan matkailuhenkisellä jorinalla.

Lemmenjoen Valkeasta Porosta matka jatkui Saariselän kautta kohti eteläisempää Suomea. Yksi yö vietettiin Pyhätunturin tuntumassa Pyhän Astelissa, josta jatkoimme eteenpäin heti seuraavana aamuna. Pyhä-Luosto-alueen kesälehdestä luimme Pelkosenniemeläisestä nähtävyydestä, jota varten teimme vielä lähtiessä 10 kilometrin koukkauksen pohjoiseen. Muuan herra Hulkon kunniaksi pystytetty, hongan sydänpuusta veistetty, 3,5 metrin korkuinen näköispatsas seisoo keskellä Pelkosenniemen kirkonkylää. Siinä Seon naapurissa. Patsaan on veistänyt Andy McCoyn setä Matti Hulkko. Tokihan tästä ilmestyksestä piti käydä kuva nappaamassa ja tässä se nyt komeilee.

Pyhältä oli alun perin tarkoitus posotella Rukan kainaloon Juumaan, mutta matkalla reittisuunnitelma muuttui lennossa. Päätimmekin tehdä yhden yön visiitin Posion Himmerkiin ja samalla käydä moikkaamassa Jaksamolaisen huskyfarmin Lauria ja Marikaa. Ja tietenkin huskyja. Olemme parina talvena käyneet Kotahuskyn järjestämällä koiravaljakkoajelulla ja ajattelimme, että olisi kiva nähdä karvaisia kavereita myös näin kesäaikaan. 

Mutta, mutta. Pari kilometriä sen jälkeen, kun olimme kääntyneet Maaninkavaarasta kohti Posiota, aloimme ihmetellä outoa ääntä. Koska auton perässä on kuitenkin parin tonnin painosta elämää pyörien päällä, kurvasi kuski heti ensimmäiselle levikkeelle ja päätti tarkistaa, että kaikki on kunnossa. Mutta eihän kaikki kunnossa ollut. Vaunun oikean pyörän laakeri oli tullut tiensä päähän. Siinä sitten ihmeteltiin hautausmaan portin vieressä, että mitäs nyt. Laakeri ei ollut vielä hirttänyt täysin kiinni, joten yhdistelmällä voisi ajaa, mutta tällöin on riskinä, että akselikin menee sököksi. 

Kurvasimme laakeripakka (tai joku sellainen, nyt ei ihan olla oman alani alueella..) mukanamme Posiolle, mutta eihän sieltä tietenkään tähän hätään varaosia löytynyt. Takaisin hautausmaan portille ja soitto hinurille. Hinurikuski saapui kalustoineen Kemijärveltä noin tunnin odottelun jälkeen ja odotimme jo innolla kuskausta Himmerkiin ja sitä, että saisimme leirin pystyyn. Mutta ei mennyt tämäkään kuin Strömsössä. Hinausauton lava oli melkein puoli metriä liian kapea meidän leveälle kuljetuksellemme, joten se siitä hinurikyydistä. Nyt jäi vaihtoehdoiksi joko pystyttää leiri tähän hautuumaan portille tai ottaa riski ja ajella mateluvauhdilla Posiolle ja toivoa, että ei synny suurempaa vahinkoa. 

Reilun 40 kilometrin matka hautausmaan portilta mateluvauhdilla Posion Himmerkiin kesti muutaman tunnin ja välillä poikkesimme miehen kanssa suo-ojaan hakemaan vettä, jolla voi jäähdytellä tulikuumana hehkuvaa laakeria. Jos oli ollut päivässä vastoinkäymistä, niin oli lopulta jotain hyvääkin. Pääsimme perille Himmerkiin ja saimme leirin pystytettyä kauniille paikalle Kitkajärven rantaan. Sitten vaan odottelemaan varaosia. Vierailu huskytilallekin onnistui suunnitellulla tavalla ja pääsimme nauttimaan monikymmenpäisen huskylauman huomiosta ja kosteista pusuista.