Ei enää ikinä! Tai ehkä sittenkin..

Otteita erään ajatuksista erämaassa: "Tää ei oo mun juttu! En jaksa enää metriäkään! Miten voi ihminen olla näin loppu?"

Ja tähän tilanteeseen olin joutunut ihan vain siitä syystä, että tulin yllytyshulluna ilmoittautuneeksi Syöte MTB:n 60 kilometrin sarjaan joskus kevättalvella. Olinhan ajanut jo viime vuonna Korsossa 32 km:n MTB maratonin, 134 km:n Pirkan Pyöräilyn pariin kertaan ja pitkiä lenkkejä ihan muuten vaan. Eihän 60 kilometriä maastossa nyt niin paha voi olla.. Ei niin. Se voi olla todellakin paljon, paljon pahempi!

Lähtö Syöte MTB:hen tapahtui kahdessa erässä klo 9 ja klo 9:15 Syötteen hiihtokeskuksen ala-asemalta. Naiset lähtivät matkaan aikaisemmassa lähtöryhmässä, joten jossakin vaiheessa olisi edessä, tai siis takana, joukkio ohitse pyrkiviä pyöräilijöitä. Reitti on pääsääntöisesti single trackiä, joten ohittamista ei tapahdu ilman, että edellä menevä vetää fillarillaan metikköön niin, että nopeammat pääsevät ohitse. 

Alussa on heti luulot pois ottava nousu pikku-Syötteen huipulle 375 metrin korkeuteen tänä vuonna erityisen mutaisia polkuja pitkin. Huippu tuli hienosti saavutettua polkemalla, mutta tässä vaiheessa oli ajettu 60 kilometrin reitistä vain noin 5 ensimmäistä kilometriä. Polkeminen tuntui jo pahasti reisissä, joten mitäköhän lopusta vielä tulisikaan. 

Pikku-Syötteeltä alas tulo tapahtuu portaittain alenevia, mutkittelevia pitkospuita pitkin. Pitkokset olivat melko märkiä ja liukkaita runsaiden sateiden jäljiltä, joten sai tosissaan keskittyä pysyäkseen reitillä. Vauhdin hurmassa vedin pitkokset alas varsin onnistuneesti, joten ei muuta kuin kohti uusia haasteita. Ja niitähän riitti.

Seuraava astetta haastavampi etappi oli lähes pystysuora ylämäkipolku. Suhteellisen kevyt maastopyöräkin tuntuu todella painavalta kapistukselta, kun sitä työntelee ylöspäin liukasta, jyrkkää rinnettä. Mutta ei auttanut; sekä edessä että takana oli porukkaa samassa tilanteessa, joten kyllähän tästäkin jotenkin selvitään! Rinteen huipulle päästyä oli pakko ottaa pitkä siemaisu urheilujuomaa, jotta jaksoi polkaista kaluston taas liikkeelle. Tässä vaiheessa alkoi jo viimeistään pyöriä päässä sellaisia ajatuksia kuin: "Miksi ihmeessä olen täällä?" ja "Selviänkö ikinä maaliin saakka?". Aika epätoivoiselta tuntui ja matkaa oli kuitenkin vielä jäljellä yli 50 kilometriä.

Puolivälin tienoilla oli hienoa harjupätkää, jota oli ilo ajella ja hetkittäin katsella jopa maisemia. Kovin paljoa ei katsetta polulta uskaltanut nostaa, koska ylämäkeä seurasi vääjäämättä aina jossakin vaiheessa hurjahko alamäki, johon piti tosissaan keskittyä. Reilun vuoden maastopyöräilykokemuksen jälkeen tekninen osaamiseni ei ole mitään maailmanluokkaa, mutta ilmeisesti vauhtia rakastava luonteeni nauttii alamäistä sen verran, että alas meno ei ole koskaan tuottanut suurempaa ongelmaa. Ylpeydekseni voinkin todeta, että talutin Syöte MTB:n koko reitillä ainoastaan yhden alamäen; sellaisen pystysuoran, joka päättyi hurjaan juurakkoon ennen kapeita pitkospuita. Tässä vaiheessa kädet alkoivat olla jo niin spagettia, etten uskaltanut luottaa siihen, että saan tähdättyä kulkupelini pitkoksille..

Jossakin 40 kilometrin paikkeilla alkoi haastava juurakkopätkä, joka vain jatkui ja jatkui loputtomiin. Kuten todettua, metsä oli märkä ja kurainen sateiden jäljiltä, joten juurakot olivat liukkaita. Useamman kerran löysin itseni ja kalustoni mättäältä makuuasennossa, mutta näihin maaston kanssa kohtaamisiin olin onneksi varautunut pukemalla syndit ylle. Aina toisinaan polvisuojat eivät meinanneet pysyä vauhdissa mukana ja valuivat alas nilkkoihin, mutta onneksi tosipaikan tullen kuski oli ehtinyt vetäistä ne takaisin paikoilleen suojaamaan osumisherkimpiä ruumiinosia. Mustelmia pahempia vaurioita kuskille ei siis tullut, vaikka ilmalennot välillä varmasti olivatkin varsin tyylikkäitä. 

Lopultakin viimeinen huoltopiste ohitettu 49 kilometrin kohdalla. Etukäteen olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että tässä Suomen rankimmaksi tituleeratussa maastopyörämaratonissa loppu on kaikkien pahin. Yritin kovasti säästellä voimia tappavaan loppunousuun, mutta nyt ei kyllä ollut enää jäljellä yhtään energiavarastoa, mistä ammentaa potkua menoon. Loppua kohti reitti vie polkijansa Iso-Syötteen pohjoispuolelle, josta noin 210 metrin lähtökorkeudesta lähdetään kapuamaan kohti Iso-Syötteen 432 metrin korkeudessa odottavaa huippua ja maalia. Kuulostaa äkkiseltään pikkujutulta, mutta on oikeasti reitin taivaltaneelle todellinen sitkeyskoitos. Viimeiset sata metriä ovat täyttä tuskaa, kun voimat on totaalisesti lopussa ja jalat krampissa. Selkään sattuu ja hiki valuu niin, ettei eteensä tahdo nähdä. Mutta, jos on tähän asti päässyt, ei enää voi luovuttaa! Näillä ajatuksilla oli laitettava kuraista tossua toisen eteen ja työnneltävä Cubea kohti huippua.

Maaliviiva näkyvissä! Suuri kivi putosi sydämeltä ja hetkellisesti jostakin tupsahti energiaa nousta vielä kerran pyörän selkään ja laskea louhikkoinen alamäki kohti maalia. Ehkäpä pienimmällä vaihteella poljin hiljalleen vielä viimeisen pienen ylämäen maaliin ja olin niin onnellinen nähdessäni maalissa iloisena odottavan poikani! Ensimmäinen kysymys pienen ihmisen suusta oli: "Oliko kivaa?" Tähän ei voinut vastata muuta, kuin että "Kivaa se ei ainakaan ollut, mutta tulipahan tehtyä." Juuri sillä hetkellä olin sitä mieltä, etten enää koskaan aja maastopyörällä metriäkään, mutta jo tunnin kuluttua mietin treeniohjelmaa ensi vuoden Syöte MTB:tä varten. On se ihminen kummallinen otus, kun ajaa itsensä näin äärirajoille ja olisi vielä valmis tekemään kaiken saman uudelleen. Kärkisijoja tuskin koskaan näillä kymmenillä enää tavoitellaan, mutta jos jotakin toivon, niin sitä, että näkisin vielä joskus oman poikani ajamassa tällä samalla reitillä kisaamassa pokaaleista. Ainakin lapsella on jotakin sellaista saavutettavaa, mitä molemmat hänen vanhempansa ovat jo tehneet. Siitä voi olla ylpeä!

Syöte MTB:n tuloksia voi ihmetellä täällä. Oma henkilökohtainen tavoitteeni oli ensikertalaisena selvitä hengissä maaliin ilman, että olen naisten sarjan viimeinen. Tavoite saavutettu!