Posijou!

Reitit alkavat vuosi toisensa jälkeen toistaa itseään ja matkailupaikkatarjonnasta seuloutuvat parhaat valituiksi yhä uudelleen ja uudelleen. Yksi tällaisista paikoista on Posio. Jostakin tuntemattomasta syystä Posio vetää puoleensa vuosi toisensa jälkeen, kesät talvet. Niin myös tällä reissulla.

Kitkajärven rannalta löytyy Lomakeskus Himmerki, joka tarjoaa majoituspalveluita niin mökkien kuin matkailuajoneuvopaikkojen muodossa. Vuosien saatossa alueella on uudistettu rakennuksia, jotka ovat tällä hetkellä erinomaisessa kunnossa ja tarjoavat matkailijalle hyvät puitteet leiriytymisen oheispalveluihin. Alueena Himmerki on erähenkinen ja siellä pääseekin oikeaan erämatkailutunnelmaan. 

Lomaillessamme Posiolla olemme useaan otteeseen vierailleet Kota-Huskyssa, jota pyörittää Sassalin pariskunta Lauri ja Marika. Kota-Husky tarjoaa talvisin koiravaljakkoajeluja Posion hienoissa maisemissa. Useana talvena olemme koiravaljakkosafarilla olleet ja kesäisin on ollut tapana käydä moikkaamassa karvaisia kavereita ja heidän omistajiaan. Koirat ottavat vierailijat aina yhtä iloisina vastaan ja märkien pusujen määrä on valtaisa!

Posiolla ollessamme päätimme myös käydä katsomassa, miltä Korouoma näyttää näin kesäaikaan. Matkaa kanjonin pohjalle kertyy parkkipaikalta vain reilu kilometri ja alamäkeen matka taittuu varsin vauhdikkaasti. Hiekkamäkeä alas taivaltaessamme muistelimme yhdessä haikeina talvea, jolloin matkaa voi taittaa vieläkin vauhdikkaammin, pulkalla. 

Alhaalla kanjonin pohjalla on tulistelupaikka, joka tällä kertaa kuhisi rippileirillä olevia nuoria. Lahtelaisten nuorten porukka oli tullut Posiolle viettämään seikkailu-rippileiriä, johon kuuluu erilaista vauhdikasta toimintaa Posion ympäristössä, kuten köysillä kalliolta laskeutumista, koskenlaskua yms. Jatkoimme matkaamme nuotiopaikalta Korouoman jääputoukselle, joka tähän aikaan vuodesta oli hyvin pieni ja kapea, louhikkoista rinnettä alas loriseva vesinoro. Kivikkoisesta rinteestä huolimatta emme suostuneet ihastelemaan pienen pientä vesiputousta kaukaa louhikon takaa, vaan päätimme kivuta ylemmäs. Kaksi herraa taittoi matkan nopeasti kuin vuorikauriit, mutta rouvalla kesti kivikkorinteen valloittamisessa hieman kauemmin. Kaikki kuitenkin pääsivät lopulta perille ja kylläpä oli hieno tunne katsella maailmaa hieman korkeammalta.

Korouoman kalliorinteen valloituksen jälkeen paluu nuotiopaikalle, jossa makkaranpaistoa ja nuorelle herralle lettumaistiaisia riparilaisilta. Täysin vatsoin olikin hyvä lähteä tallustamaan tiukkaa ylämäkeä takaisin kohti pysäköintialuetta. 

Posi-jou! -lappiräpin sävelin sanomme jälleen kerran hetkeksi heipat Posiolle!

Helteestä tuntureille

Pari viikkoa on Suomea taivallettu ja parhaillaan leiri on parkissa jokavuotisessa suosikkikohteessa, Saariselällä. Ensimmäisellä lomaviikolla säät olivat märähköt, mikä ajoittain harmitti kesäkuun kauniiden ja kuumien kelien jälkeen. Mister Murphy tuli vierailulle heti, kun loma alkoi ja toi sateen tullessaan. No, loma on loma ja onneksi tällä viikolla kesäkelit ovat jälleen palanneet. 

Taivaallinen Taivassalo

Heti perjantaina töiden jälkeen ja pojan kotiuduttua nostimme kytkintä ja käänsimme nokan kohti Turkua. Iltapäivällä oli vielä sovittu puhelimessa kanoottikaupat, joten uutta, pienempään tilaan pakkautuvaa menopeliä oli mentävä ensin noutamaan Turun suunnalta. Gumotex kyydissä saavuimme illan tullen täpötäyteen Camping Mussaloon, josta oli onneksi paikka varmistettu etukäteen puhelimitse. Ainahan yksi pieni Polar sekaan mahtuu!

Olimme suunnitelleet jatkavamme matkaa Taivassalosta heti lauantaiaamuna, mutta koska keli oli kaunis ja kuuma, päätimme jäädä nauttimaan helteestä. Miesväki lähti testaamaan juuri hankittua pumpattavaa kanoottia ja pääsinpä minäkin menopelin kyytiin myöhemmin iltapäivällä. Gumotex osoittautui käteväksi laitteeksi ja vie tosiaan mukana kuljetellessa huomattavasti vähemmän tilaa kuin kovakuorisempi lajitoverinsa, Dagger. Jos oikein ahkeraksi ryhtyy, niin senhän voi vaikka kantaa mukana tulleessa selkärepussa pahimpien paikkojen yli tai esim. pikkulammelta toiselle, pumpata ilmat takaisin ja jatkaa taas matkaa. Matalista laidoista ja pienestä koostaan huolimatta kanootti ei myöskään ole kiikkerä, vaikka ensinäkemältä niin saattaisi luulla. 

Taivassalon Camping Mussalo on itselleni tuttu paikka jo kaukaa 80-luvulta, mutta olemme vierailleet siellä myös Karhuperheen voimin kerran aikaisemmin. Alue on kohtalaisen pieni ja koostuu sekä nurmikentästä että kalliorinteestä. Rantasaunan oheen on kunnostettu kaunis hiekkaranta, josta kelpaa lastenkin pulahtaa suolaiseen meriveteen. Kokonaisuutena mukava paikka, joskin nyt heinäkuussa alueella oli kovin tiivis tunnelma, mutta siltä tuskin voi välttyä saariston rengastien läheisyydessä sijaitsevalla alueella. 

Pohjanmaan kautta

Kevättalvella kävimme tekemässä vaunukauppoja Kokkolassa ja saimme suosituksen Sexsjön leirintäalueesta Pedersöressä. Taivassalosta kurvasimme siis kohti pohjanmaata ja sisävesirantoja. 

Camping Sexsjö on SFC-alueiden tapaan suhteellisen pieni ja viihtyisä paikka. Suurin osa pysyväisasukkaista on luonnollisesti ruotsinkielisiä, joten alueella saa myös mukavasti fiilistä ulkomaanmatkailusta. Kaikki puitteet ovat erinomaisessa kunnossa ja perheen junioreille löytyy paljon tekemistä alueella. Erityisesti polkuautot ja rannassa sijaitseva köysirata olivat meidän perheen nuoren herran mieleen. Vanhempi herra sen sijaan kävi testaamassa alueen kalavedet ja toi tullessaan hyvänkokoisen kirjolohen. 

Vuokatti, liikkuvan ihmisen paratiisi

Pohjanmaalta suuntasimme kulkumme itään, liikunnalliseen Vuokattiin. Vajaa neljä kuukautta sitten olimme uuden Polarimme kanssa neitsytmatkalla Kattivankkurissa, minne päätimme nytkin liikkuvan kotimme pysäköidä. Maaliskuussa kelit tosin olivat suotuisammat kuin nyt, kun taivaalta tuli vettä ihan maahan asti. 

Vuokatissa on suorastaan runsauden pula siitä, mitä harrastaisi. Tarjolla on puitteet ja mahdollisuudet lähes joka lajiin, jonka kuvitella saattaa, myös hiihtoon näin kesäaikaan. Lumella kävin putken suuaukolla haaveilemassa, mutta hiihdot jäivät hiihtämättä. Kotoa lähtiessä vitsailimme mieheni kanssa, että Suomen kesään pitää ottaa mukaan varusteita villakerrastosta bikineihin, mutta sukset sentään taidamme jättää kotiin. Nyt olisi ollut niillekin käyttöä!

Koska kelit olivat mitä olivat, päädyimme liottamaan itseämme Katinkullan kylpylässä. Kylpylästä löytyy allasta joka lähtöön ja keli oli taas hetkellisesti kesäinen. Onneksi sade sentään piti hetken taukoakin ja pääsimme sekä pyöräilemään että juoksemaan Vuokatin hienoihin maisemiin. Talvisten hiihtolatujen lomassa kulkee upeita maastpyöräpolkuja harjun laelta toiselle, joita oli ilo polkea vauhdikkaasti ylös alas. No, ylös ei aina niin vauhdikkaasti. 

Tähän aikaan vuodesta kuuluu myös pikkuherran onnenpäivä, kun mittariin tulee taas lisää vuosia. Tällä kertaa juhlittiin jo 10 ikävuotta. Juhlapäivää päätettiin juhlistaa sankarin valitsemalla herkulla Sotkamon ihanassa kahvila Murusessa. Tuhdisti suklainen ja makea, maailman paras suklaakakku oli herkkuvalinta ja taisipa kakkupalan myötä suklaakiintiö täyttyä hetkeksi aikaa. 

Vuokatista matka jatkui kohti Iso-Syötettä ja Syöte MTB:tä, josta tarinat onkin jo tarinoitu.

Ei enää ikinä! Tai ehkä sittenkin..

Otteita erään ajatuksista erämaassa: "Tää ei oo mun juttu! En jaksa enää metriäkään! Miten voi ihminen olla näin loppu?"

Ja tähän tilanteeseen olin joutunut ihan vain siitä syystä, että tulin yllytyshulluna ilmoittautuneeksi Syöte MTB:n 60 kilometrin sarjaan joskus kevättalvella. Olinhan ajanut jo viime vuonna Korsossa 32 km:n MTB maratonin, 134 km:n Pirkan Pyöräilyn pariin kertaan ja pitkiä lenkkejä ihan muuten vaan. Eihän 60 kilometriä maastossa nyt niin paha voi olla.. Ei niin. Se voi olla todellakin paljon, paljon pahempi!

Lähtö Syöte MTB:hen tapahtui kahdessa erässä klo 9 ja klo 9:15 Syötteen hiihtokeskuksen ala-asemalta. Naiset lähtivät matkaan aikaisemmassa lähtöryhmässä, joten jossakin vaiheessa olisi edessä, tai siis takana, joukkio ohitse pyrkiviä pyöräilijöitä. Reitti on pääsääntöisesti single trackiä, joten ohittamista ei tapahdu ilman, että edellä menevä vetää fillarillaan metikköön niin, että nopeammat pääsevät ohitse. 

Alussa on heti luulot pois ottava nousu pikku-Syötteen huipulle 375 metrin korkeuteen tänä vuonna erityisen mutaisia polkuja pitkin. Huippu tuli hienosti saavutettua polkemalla, mutta tässä vaiheessa oli ajettu 60 kilometrin reitistä vain noin 5 ensimmäistä kilometriä. Polkeminen tuntui jo pahasti reisissä, joten mitäköhän lopusta vielä tulisikaan. 

Pikku-Syötteeltä alas tulo tapahtuu portaittain alenevia, mutkittelevia pitkospuita pitkin. Pitkokset olivat melko märkiä ja liukkaita runsaiden sateiden jäljiltä, joten sai tosissaan keskittyä pysyäkseen reitillä. Vauhdin hurmassa vedin pitkokset alas varsin onnistuneesti, joten ei muuta kuin kohti uusia haasteita. Ja niitähän riitti.

Seuraava astetta haastavampi etappi oli lähes pystysuora ylämäkipolku. Suhteellisen kevyt maastopyöräkin tuntuu todella painavalta kapistukselta, kun sitä työntelee ylöspäin liukasta, jyrkkää rinnettä. Mutta ei auttanut; sekä edessä että takana oli porukkaa samassa tilanteessa, joten kyllähän tästäkin jotenkin selvitään! Rinteen huipulle päästyä oli pakko ottaa pitkä siemaisu urheilujuomaa, jotta jaksoi polkaista kaluston taas liikkeelle. Tässä vaiheessa alkoi jo viimeistään pyöriä päässä sellaisia ajatuksia kuin: "Miksi ihmeessä olen täällä?" ja "Selviänkö ikinä maaliin saakka?". Aika epätoivoiselta tuntui ja matkaa oli kuitenkin vielä jäljellä yli 50 kilometriä.

Puolivälin tienoilla oli hienoa harjupätkää, jota oli ilo ajella ja hetkittäin katsella jopa maisemia. Kovin paljoa ei katsetta polulta uskaltanut nostaa, koska ylämäkeä seurasi vääjäämättä aina jossakin vaiheessa hurjahko alamäki, johon piti tosissaan keskittyä. Reilun vuoden maastopyöräilykokemuksen jälkeen tekninen osaamiseni ei ole mitään maailmanluokkaa, mutta ilmeisesti vauhtia rakastava luonteeni nauttii alamäistä sen verran, että alas meno ei ole koskaan tuottanut suurempaa ongelmaa. Ylpeydekseni voinkin todeta, että talutin Syöte MTB:n koko reitillä ainoastaan yhden alamäen; sellaisen pystysuoran, joka päättyi hurjaan juurakkoon ennen kapeita pitkospuita. Tässä vaiheessa kädet alkoivat olla jo niin spagettia, etten uskaltanut luottaa siihen, että saan tähdättyä kulkupelini pitkoksille..

Jossakin 40 kilometrin paikkeilla alkoi haastava juurakkopätkä, joka vain jatkui ja jatkui loputtomiin. Kuten todettua, metsä oli märkä ja kurainen sateiden jäljiltä, joten juurakot olivat liukkaita. Useamman kerran löysin itseni ja kalustoni mättäältä makuuasennossa, mutta näihin maaston kanssa kohtaamisiin olin onneksi varautunut pukemalla syndit ylle. Aina toisinaan polvisuojat eivät meinanneet pysyä vauhdissa mukana ja valuivat alas nilkkoihin, mutta onneksi tosipaikan tullen kuski oli ehtinyt vetäistä ne takaisin paikoilleen suojaamaan osumisherkimpiä ruumiinosia. Mustelmia pahempia vaurioita kuskille ei siis tullut, vaikka ilmalennot välillä varmasti olivatkin varsin tyylikkäitä. 

Lopultakin viimeinen huoltopiste ohitettu 49 kilometrin kohdalla. Etukäteen olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että tässä Suomen rankimmaksi tituleeratussa maastopyörämaratonissa loppu on kaikkien pahin. Yritin kovasti säästellä voimia tappavaan loppunousuun, mutta nyt ei kyllä ollut enää jäljellä yhtään energiavarastoa, mistä ammentaa potkua menoon. Loppua kohti reitti vie polkijansa Iso-Syötteen pohjoispuolelle, josta noin 210 metrin lähtökorkeudesta lähdetään kapuamaan kohti Iso-Syötteen 432 metrin korkeudessa odottavaa huippua ja maalia. Kuulostaa äkkiseltään pikkujutulta, mutta on oikeasti reitin taivaltaneelle todellinen sitkeyskoitos. Viimeiset sata metriä ovat täyttä tuskaa, kun voimat on totaalisesti lopussa ja jalat krampissa. Selkään sattuu ja hiki valuu niin, ettei eteensä tahdo nähdä. Mutta, jos on tähän asti päässyt, ei enää voi luovuttaa! Näillä ajatuksilla oli laitettava kuraista tossua toisen eteen ja työnneltävä Cubea kohti huippua.

Maaliviiva näkyvissä! Suuri kivi putosi sydämeltä ja hetkellisesti jostakin tupsahti energiaa nousta vielä kerran pyörän selkään ja laskea louhikkoinen alamäki kohti maalia. Ehkäpä pienimmällä vaihteella poljin hiljalleen vielä viimeisen pienen ylämäen maaliin ja olin niin onnellinen nähdessäni maalissa iloisena odottavan poikani! Ensimmäinen kysymys pienen ihmisen suusta oli: "Oliko kivaa?" Tähän ei voinut vastata muuta, kuin että "Kivaa se ei ainakaan ollut, mutta tulipahan tehtyä." Juuri sillä hetkellä olin sitä mieltä, etten enää koskaan aja maastopyörällä metriäkään, mutta jo tunnin kuluttua mietin treeniohjelmaa ensi vuoden Syöte MTB:tä varten. On se ihminen kummallinen otus, kun ajaa itsensä näin äärirajoille ja olisi vielä valmis tekemään kaiken saman uudelleen. Kärkisijoja tuskin koskaan näillä kymmenillä enää tavoitellaan, mutta jos jotakin toivon, niin sitä, että näkisin vielä joskus oman poikani ajamassa tällä samalla reitillä kisaamassa pokaaleista. Ainakin lapsella on jotakin sellaista saavutettavaa, mitä molemmat hänen vanhempansa ovat jo tehneet. Siitä voi olla ylpeä!

Syöte MTB:n tuloksia voi ihmetellä täällä. Oma henkilökohtainen tavoitteeni oli ensikertalaisena selvitä hengissä maaliin ilman, että olen naisten sarjan viimeinen. Tavoite saavutettu!

Suomen kesä. Kauneinta ikinä ja kyllä kulkee.

Juhannusta vietettiin jo pari viikkoa sitten. Vanha kansa, ja vielä nykyinenkin sanoo, että juhannukselta se kesä taittuu ja alkaa matka kohti talvea. Kun kesälomaan on aikaa vielä pari viikkoa, ei tätä toteamusta suostu tietenkään hyväksymään, vaan ajattelee parhaimpien kesäkelien olevan vielä edessä päin. 

Perinteinen Pirkka

Kesäkuun alussa, ennen Suomen suven kohokohtaa, kävimme herran kanssa polkemassa minun osaltani jo perinteeksi muodostuneen Pirkan pyöräilyn. Olin ilmoittaunut lähtöryhmään alle 5 tuntia ja tämä porukka lähti polkemaan parisenkymmentä minuuttia ennen sitä lähtöryhmää, jossa toinen Karhuperheen jäsenistä lähti matkaan. Kurun huoltopisteellä 58 kilometrin kohdalla Miyatamies sai minut kiinni ja nestetankkauksen  ja energiapatukan popsimisen lomassa vaihdettujen kuulumisten jälkeen seuraava havainto tästä maanteiden menijästä olikin vasta maalissa. Minkä luonnon lahjakkuuden pyöräilymaailma onkaan tässä polkijassa menettänyt; sen verran vauhdikasta oli meno eikä kuulemma edes tuntunut missään. Paitsi lompakossa, sillä heti pyöräilyn jälkeisellä viikolla perheeseemme saapui uusi jäsen, Merida cyclo cross. Jos meinaa tämän joukkueen tahdissa vähänkään pysyä, pitänee päivittää omakin kalusto jollakin aikavälillä.

Virallista ajanottoa Pirkan pyöräilyssä ei ole, mutta Antin aika oli oman ajanojon mukaan jotain 4 tunnin 15 minuutin hujakoilla ja omani hieman yli 5 tuntia. Kelpo suoritus kaiken kaikkiaan ja parasta kaikessa, viime vuoden kaltaista polvikipua ei tullut. Tästä onkin hyvä siirtää ajatukset muutaman viikon päässä siintävään Syöte MTB:hen.

Reitti 2000 ja Pirttimäki

Eräänä viikonloppuna saimme idean lähteä polkemaan reitti 2000:tta. Reitti on pääkaupunkiseudun pyöräilyreitiksi siitä ihmeellinen, että maantiellä ei juurikaan tarvitse ajaa, vaan polkien kuljetaan pääsääntöisesti metsässä. Ihmeellisen tästä tekee se, että lähtöpiste on Helsingin keskustan tuntumassa Laaksossa ja reitti kulkee Vantaan ja Espoon kautta Nuuksioon ja niin edelleen. Periaatteessa tätä reittiä pääsisi katoamaan kauas Rovaniemelle asti sivistystä juurikaan näkemättä. Moniko pääkaupunkiseutulainen tietää, että meillä on ihan tässä käden ulottuvilla näin mahtavat ulkoilupuitteet? 

Reitti 2000:lla on yhteensä pituutta alkupisteestä takaisin alkupisteeseen n. 110 km. Tokikaan emme tätä koko matkaa polkeneet, vaan ainoastaan reilun 60 kilometriä. Kaikille reitille aikoville voi todeta, että ihan maantiepyörän (cyclo crossin ehkä joo, mutta karheilla renkailla) mentävää joka kohta ei ole, joten maastopyörä kannattaa ottaa alle. Välillä joutui kapearenkaista menokkia kantamaan pahimpien paikkojen yli, mutta olihan se kokemus sekin. 

Kaiken juurakoissa seikkailujen jälkeen nautimme maittavan keittolounaan Pirttimäessä, joka olikin varsin mukava taukopaikka. Tarjolla on kohtuuhintaista keittolounasta juoman ja sämpylän kera ja muitakin herkkuja on kaupan. Nälkäisenä olisi tehnyt mieli ostaa kasa donitseja ja muita ihania makupaloja, mutta onneksi pankkikortin lukulaite päätti kenkkuilla juuri minun kohdalla ja käteistä oli mukana vain rajoitetusti. 

Koko kokonko

Palatakseni siihen, mistä tämän kirjoituksen alun perin piti kertoa, oli juhannus mitä kauneimmissa Vihtijärven maisemissa. Perinteinen kokko roihusi valoisassa suvi-illassa, ruoka oli maistuvaa ja superkuu tarkkaili taivaalla. Suomen kesä, kauneinta ikinä. Heti talven jälkeen.

Kesää kohti

Kesä tulee kohisten. Tänä vuonna se, miten nopeasti kevään karuus muuttui kukoistavaksi vihreydeksi, yllätti varmasti jokaisen. Toukokuun puolenvälin paikkeilla juhlistimme kummipojan 5-vuotissynttäreitä, jolloin kesä vielä oli alkutekijöissään. Tästä viikonlopusta kuitenkin alkoi näihin päiviin asti kestänyt hellejakso, joka on saanut lehdet ja kukat puhkeamaan kukoistukseensa erityisen vauhdikkaasti. 

5-vuotiasta Ekkua juhlimassa

Viikko synttärijuhlista vietettiin pienimuotoista talkooviikonloppua kartanoa maalaillen ja pellolla niittohommia tehden. Rouvasväki ahersi pitkän päivän seinää sutien, mutta totesi päivän päätteeksi, että pensseliin pitää tarttua vielä aika moneen otteeseen. Talossa kun seinäpintaa riittää, niin että yhden päivän maalailu ei näy vielä juuri missään. Paitsi maalareiden vaatteissa, kasvoissa ja hiuksissa, mutta hyvä että ainakin jollakin saralla syntyy näkyvää jälkeä. Vaikka kyllä siitä seinästäkin loppuviimein kaunis tulee, kunhan vain jaksaa ahkeroida pensselin varressa. 

Aurinkoinen ja lämmin ilta kruunasi mukavan päivän ja päätimme nautiskella orastavasta kesästä pihalla grillaillen. Joukkueen junioreita kiinnosti kovasti hiiligrillin sytyttämispuuhat ja pikkuassistentteja olikin liuta seuraamassa roihunsytytysoperaatiota. Hetken kuluttua pikkuväki pääsi vielä savusukeltamaankin, kun taas grillivahdeille savu oli liikaa ja penkki alkoi pikkuhiljaa hivuttautua kauemmas savupilvestä. Grillistä tarjoiltiin oliiviöljy-valkosipuli-rosmariinitahnalla marinoituja naudan sisäfilepihvejä ja niiden kaveriksi uunista valkosipuliperunoita. Jo vain uni maittoi aherruksen ja hyvän ruoan jälkeen.

Fillarointi on pop

Kainuulaisilla keväthangilla

Kevättalvi on ihmisen elämän parasta aikaa. Taivaalla killuva valopallo lämmittää aamuisen parinkympin pakkasen hetkessä plussalle ja imaisee hangille nautiskelemaan. Ja mikäs tässä on hangille kirmatessa - hiihtolatu kulkee viiden metrin päässä ja lähin hiihtohissi lähtee kohti korkeuksia parinsadan metrin päästä. Talviliikkujan kannalta katsottuna siis lähes täydellinen paikka tämä Kattivankkuri. 

Matka Kainuun upeisiin maisemiin taittui pidemmän kaavan kautta kulkien Helsingistä Kokkolan kautta Vuokattiin. Moisen mutkan matkaan aiheutti liikkuvan kodin vaihto, joka tehtiin lennossa Kokkolalaisen vaunukaupan parkkipaikalla. Lasikuitukopin pituudesta putosi tässä hässäkässä puolisentoista metriä pituutta pois, joten nykyisen matkailukopin kanssa uskoisi pääsevän näppärämmin kesämatkoilla eteen tulleiden lähes tiettömien taipaleiden päähän. 

Uuteen kotiin tutustumisen ohella on hyvin ehditty tutustua myös Vuokatin mahtavaan latuverkostoon sekä mutkamäkiin. Hiihtokilometrejä ehti kolmen päivän aikana kertyä lähemmäs 40, mutta tänään kertyi mittariin ainoastaan laskumetrejä. Sää oli kuin morsian, joka veti rinteeseen monia muitakin ja sai hissijonot taipumaan pitkiksi makkaroiksi. Onneksi on leiri kivenheiton päässä rinteestä ja omaan keittiöön pääsi pahimpaan ruuhka-aikaan nauttimaan gourmet-lounasta. Ja kun eivät jonot olleet lounaankaan aikana juurikaan lyhentyneet, niin mikäs sen parempi syy poiketa Ripa´s kuppilaan kukkulan laelle jälkkärikaakaolle ja -munkille. 

Onpa tässä pääsiäistunnelmissa tullut tehtyä myös historiaa. Kauan olen kerännyt rohkeutta pulahtaa avantoon, mutta tähän asti olen siirtänyt tuota puuhaa niihin hetkiin, kun keski-iän kuumat aallot alkavat vaivata. Aaltoja ei ole vielä kuulunut, mutta lienee pää pehmennyt sen verran, että avannon kutsua en voinut enää vastustaa. Saunassa aikani lämmiteltyäni vetäisin uikkarit ylle ja päätin, etten palaa pihalta ennen kuin olen käynyt hyytävässä kylvyssä. Koska vastassa oli vastuksista suurin, oli avannossa tottakai pakko käydä ja tein sen sitten samantien kahdesti. Hieno kokemus, miksiköhän olen siirtänyt tätäkin asiaa näin pitkään? 

Vielä pari päivää aikaa koluta Perskattia, Himskattia ja muita alastuloreittejä sekä hiihdellä varmasti tämän talven viimeiset pertsat. Mutta sitä jäämme juniorin kanssa pohtimaan, että missä on turskatti?

Riisitunturi

Riisitunturin valkea, puuton laki oli kiinnittänyt huomion jo pitkän aikaa sitten ja huudellut luokseen talvi toisensa jälkeen. Kukkula oli huudoista huolimatta aikaisempina vuosina jäänyt valloittamatta, mutta tänä talvena ajattelimme paikata tämän aukon matkailukartalla. Siispä asianmukaiset varusteet ylle, evästä mukaan ja nokka kohti uusia valloituksia.

Mökiltä lähtiessä aurinko paisteli iloisesti, mutta Riisitunturin parkkipaikalle päästyämme suurin loiste oli piiloutunut pilviverhon taakse. Valkea lumi kuitenkin toisti niitä vähäisiäkin auringon säteitä niin kirkkaasti, että aurinkolasit olivat tarpeen. Perheen miehet varustautuivat tunturiretkeen suksin, minä virittelin jalkaani lumikengät. Ja selkään tietenkin kameran. 

Päämääränä oli taivaltaa tunturin laen yli Riisin autiotuvalle, missä lounastauko ja sitten toista tunturin rinnettä pitkin takaisin lähtöruutuun. Matka taittui kuin itsestään nautiskellen taianomaisesta tykkymetsästä ja puuston loputtua kauniista vaaramaisemista. Perheen miesväki kiipesi matkalla jokaisen vähänkin suuremman töppyrän laelle tehden mäenlaskuharjoituksia. Toisella homma sujuu jo tyylikkäästi tellutellen, mutta toisen pitää vielä muutaman kerran harjoitella. Onneksi laskeutuminen pehmeään puuterilumeen ei jätä laskijaan juuri mitään muita merkkejä kuin lunta sille tarkoittamattomiin paikkoihin. 

Tunturin laella opasteissa kerrottiin Riisin autiotuvalle olevan matkaa 1,1 km, vaikka mielestämme näimme tönön ihan vähän matkan päässä kukkulan alapuolella, tykkymetsän laidassa. Ja kun mökin ja meidän välissä oli pitkä ja leveä rinne täysin koskematonta puuterilunta, ei reittivaihtoehtoja tarvinnut kahta kertaa miettiä. Kadehtien katselin suksilla hirmuista vauhtia viilettäviä kanssamatkailijoitani rämpiessäni rinnettä alas lumikengillä välillä polvia myöten lumeen upoten. No, kuntoilun kannalta, ajattelin. 

Riisin autiotuvalla oli mieshenkilö, joka oli viettänyt tuvassa jo yhden yön ja toinen olisi pian edessä. Herra osoittautui valokuvaajaksi, joka oli tullut tunturiin ikuistamaan muistikortille revontulia. Nyt oli kuulemma parhaat hetket nähdä näitä upeita valoilmiöitä. Jälkeenpäin näimmekin tämän kuvaajan ottamia kuvia, joissa revontulet loimottivat vihreinä koko taivaan leveydeltä. Kuvia voi käydä ihastelemassa mm. Riisitunturin Kansallispuiston Facebook-sivuilla. Itse tein jo mielessäni matkailusuunnitelman ensi talvelle, johon kuuluu yöpymistä kyseisellä autiotuvalla revontulia bongaten. Olisihan se mahtava kokemus!

Autiotuvalla kävi parin tunnin aikana koko joukko hiihtelijöitä. Oli vanhaa ja nuorta, joista jokainen oli tullut nauttimaan luonnon rauhasta ja valloittavista maisemista. Olipa hienoa huomata, miten erämaa vetää ihmistä puoleensa! Vaikka eihän sitä kerran luontoon lähdettyään tarvitse hetkeäkään ihmetellä.