Tekevälle sattuu, reissussa rähjääntyy ja mitä näitä nyt on

Pieni jännitys kai kuuluu lomaan. Muutenhan tämä reissaaminen kävisi varsin  yksitoikkoiseksi. Mutta aloitetaan nyt kuitenkin ensin ihan matkailuhenkisellä jorinalla.

Lemmenjoen Valkeasta Porosta matka jatkui Saariselän kautta kohti eteläisempää Suomea. Yksi yö vietettiin Pyhätunturin tuntumassa Pyhän Astelissa, josta jatkoimme eteenpäin heti seuraavana aamuna. Pyhä-Luosto-alueen kesälehdestä luimme Pelkosenniemeläisestä nähtävyydestä, jota varten teimme vielä lähtiessä 10 kilometrin koukkauksen pohjoiseen. Muuan herra Hulkon kunniaksi pystytetty, hongan sydänpuusta veistetty, 3,5 metrin korkuinen näköispatsas seisoo keskellä Pelkosenniemen kirkonkylää. Siinä Seon naapurissa. Patsaan on veistänyt Andy McCoyn setä Matti Hulkko. Tokihan tästä ilmestyksestä piti käydä kuva nappaamassa ja tässä se nyt komeilee.

Pyhältä oli alun perin tarkoitus posotella Rukan kainaloon Juumaan, mutta matkalla reittisuunnitelma muuttui lennossa. Päätimmekin tehdä yhden yön visiitin Posion Himmerkiin ja samalla käydä moikkaamassa Jaksamolaisen huskyfarmin Lauria ja Marikaa. Ja tietenkin huskyja. Olemme parina talvena käyneet Kotahuskyn järjestämällä koiravaljakkoajelulla ja ajattelimme, että olisi kiva nähdä karvaisia kavereita myös näin kesäaikaan. 

Mutta, mutta. Pari kilometriä sen jälkeen, kun olimme kääntyneet Maaninkavaarasta kohti Posiota, aloimme ihmetellä outoa ääntä. Koska auton perässä on kuitenkin parin tonnin painosta elämää pyörien päällä, kurvasi kuski heti ensimmäiselle levikkeelle ja päätti tarkistaa, että kaikki on kunnossa. Mutta eihän kaikki kunnossa ollut. Vaunun oikean pyörän laakeri oli tullut tiensä päähän. Siinä sitten ihmeteltiin hautausmaan portin vieressä, että mitäs nyt. Laakeri ei ollut vielä hirttänyt täysin kiinni, joten yhdistelmällä voisi ajaa, mutta tällöin on riskinä, että akselikin menee sököksi. 

Kurvasimme laakeripakka (tai joku sellainen, nyt ei ihan olla oman alani alueella..) mukanamme Posiolle, mutta eihän sieltä tietenkään tähän hätään varaosia löytynyt. Takaisin hautausmaan portille ja soitto hinurille. Hinurikuski saapui kalustoineen Kemijärveltä noin tunnin odottelun jälkeen ja odotimme jo innolla kuskausta Himmerkiin ja sitä, että saisimme leirin pystyyn. Mutta ei mennyt tämäkään kuin Strömsössä. Hinausauton lava oli melkein puoli metriä liian kapea meidän leveälle kuljetuksellemme, joten se siitä hinurikyydistä. Nyt jäi vaihtoehdoiksi joko pystyttää leiri tähän hautuumaan portille tai ottaa riski ja ajella mateluvauhdilla Posiolle ja toivoa, että ei synny suurempaa vahinkoa. 

Reilun 40 kilometrin matka hautausmaan portilta mateluvauhdilla Posion Himmerkiin kesti muutaman tunnin ja välillä poikkesimme miehen kanssa suo-ojaan hakemaan vettä, jolla voi jäähdytellä tulikuumana hehkuvaa laakeria. Jos oli ollut päivässä vastoinkäymistä, niin oli lopulta jotain hyvääkin. Pääsimme perille Himmerkiin ja saimme leirin pystytettyä kauniille paikalle Kitkajärven rantaan. Sitten vaan odottelemaan varaosia. Vierailu huskytilallekin onnistui suunnitellulla tavalla ja pääsimme nauttimaan monikymmenpäisen huskylauman huomiosta ja kosteista pusuista. 

Lähes yhteyksien ulottumattomissa

Perjantai oli leirinsiirtopäivä Saariselältä Lemmenjoen Valkeaan Poroon. Majoituimme tässä samaisessa paikassa viimeksi pari vuotta sitten, jolloin kummastelimme suuresti, mistä ihmeestä kaikki tiesivät meidän tulleen Kittilän suunnalta. Jokaisen kommentti kalustomme nähtyään oli tuolloin: "Ai, te olette tulleet Kittilästä." Hieman myöhemmin meille selvisi, että se on tänne tuovista teistä, niistä kahdesta, se ainut, jolla on hiekkatiepätkä. Ja koska koko liikkuva komeutemme oli kuorrutettu savivellillä ajettuamme sateen kastelemaa tietä pitkin, ei tulosuunnasta tosiaankaan voinut erehtyä.

Nyt valitsimme lähestymissuunnaksi sen toisen reitin ja samaa reittiä aiomme palata myös takaisin. Siirtymä Saariselältä oli lyhyt ja tie kapeni kapenemistaan sitä mukaa, mitä lähemmäs Lemmenjokea saavuimme. Nyt ollaan kaukana kaikesta. Täältä ei ihan tosta vaan lähdetäkään kauppaan ostamaan jotakin unohtunutta asiaa; lähin kunnon kauppa on Ivalossa, jonne tulee edestakaisin matkaa n. 140 km. Mitä ei ole, sitä ei tarvita! Nettiyhteyskin on vähän siinä ja tässä, joten saattaa tulla vähäkuvaisempi päivitys tällä kertaa. 

Saariselällä vietimme kaikkiaan viitisen päivää, joihin mahtui kattavasti ympäristön kartoittamista. LKL:n valtauksella tuli käytyä perinteisellä kullankaivuuvisiitillä, historian havinaa koettiin Raja-Joosepin kentällä ja tutustuttiinpa lähipusikoihinkin tarkemmin frisbeegolfin myötä. 

Historiaa, heittoja ja kullan kimallusta

Rajavyöhykkeen tuntumassa sijaitseva Raja-Joosepin asuinkenttä on Saariselän alueen parhaiten säilyneitä kulttuurihistoriallisia kohteita. Jooseppi ja Tilta pakenivat ainakin osin menneisyyttään syrjäiselle rajaseudulle vuonna 1915 ja asettuivat tuolloin asumaan Luttojoen kauniille törmälle. Syrjäisempää paikkaa on vaikea hakea - Raja-Joosepin kentältä on matkaa Venäjälle alle puoli kilometriä. Asuinkenttää hoidetaan kulttuurimaisemana ja museoalueena ja pihapiirissä saa hyvän käsityksen entisajan asumuksista. Lyhyempikin ihminen tuntee vanhoissa rakennuksissa olonsa pitkäksi kyyristellessään sisään oviaukoista ja seisoskellessaan matalissa huoneissa.

Kiilopään retkeilykeskuksen pusikot ja puiden latvaosastot tulivat tutuiksi, kun osallistuimme frisbeegolf-retkelle. 9-rataisen golfsession suorittamiseen kului useampi tunti, joiden aikana sekät sukat kastuivat että vaatteet pihkaantuivat. Milloin oli jonkin pelaajan frisbee männyn latvassa tai suonsilmässä. Opas antoi meille kyllä hyviä neuvoja frisbeen heittämiseksi, mutta siitäkin huolimatta joillakin mukana olleilla lätykkä lähti välillä ihan mihin suuntaan sattuu. Itse lukeudun juuri näihin ja muut osallistujat oppivatkin hyvin maastoutumaan minun ollessa heittovuorossa. Jostain sitä on kuitenkin aloitettava, eikä tämäkään laji taida jäädä tähän!

Muutama vuosi sitten kultakuume tarttui pahan kerran Tankavaaran kultamuseovierailulla. Tästähän seurasi liittyminen Lapin Kullankaivajien Liittoon ja tätä kautta pääsy LKL:n valtauksille, joita Lapissa on muutama. Kovin tuloksekkaita kaivuukeikat valtauksille eivät vielä toistaiseksi ole olleet, mutta kullankaivuussa piilee aina toivo. Saariselän Sanomista bongasin osuvan tekstinpätkän, joka kuvaa hyvin kullankaivuun viehätystä: "Kyseessä on kimpale kultaa. Luonnon muovaama pieni veistos. Paljon raakaa työtä. Toivoa. Uskoa. Onnenpotku. Seikkailua. Erämaan romantiikkaa. Tulevaisuuden historiaa. Kaikki tämä ja paljon muuta yhdessä paketissa. Suosittelen." Eipä tässä enempää selityksiä kaivata, miksi ihmiset vuosi toisensa jälkeen ajavat lähes ajokelvotonta tietä pitkin syvälle erämaahan, asettavat rännit ja muut tykötarpeet paikoilleen ja ryhtyvät lapioimaan. Puuhassa piilee aina toivo. Ei tarvita kuin yksi suurempi kimpale. 

Luttojoki ja Anninkatu

Hieman hymyilytti, kun kurvasimme Saariselältä Ivaloon johtavalta tieltä Anninkadulle. Kapea hiekkatie ei ihan vastannut mielikuvaani kadusta. Vanhoista rakennusten ja kulkupelien jäänteistä päätellen tie lienee ollut joskus hyvinkin vilkkaasti liikennöity ja ansaitusti nimetty ponnekkaasti kaduksi. Kadulla riittikin ihmeteltävää, kun milloin tienposkessa lepäsi kuorma-auton palanut raato, silmiin pisti rakennusten perustat ja ruostuneet uunit tai vanha talvitien pohja. Kadun varsi oli täynnä historiaa, josta yritti kovasti päästä kärryille katselemalla ympärilleen. Mitä kaikkea näihin metsiin kätkeytyykään ja mitä kaikkea Anninkatua kulkeneilla ihmisillä olisikaan kerrottavanaan. Varmasti paljon myös ei niin mukavia muistoja.. 

Anninkatua pitkin pääsee oikotietä Luttojoelle, jonka kerrotaan olevan hyvä kalajoki. Kalat ovat kuitenkin perin arkoja tässä kristallinkirkasvetisessä joessa, joten kalastajalta vaaditaan hitaita ja äänettömiä liikkeitä. Nuorempi kalamies joutuu tätä osastoa vielä hieman harjoittelemaan, mutta onneksi nuorelle herralle löytyi sittemmin hyvä tehtävä tähystää kaloja riippusillalta ja antaa vanhemmalle kalastajalle vihjeitä kalojen sijainnista. Kuvailevan turistin silmin katsottuna kaunis joki ja sellainen korpi, että kohtaaminen karhun kanssa ei tuntunut ollenkaan kaukaa haetulta ajatukselta. 

Saariselkä - Suoločielgi

Sunnuntai-iltana oli matkaaja mielensä päässä, kun karavaani parkkeerattiin Saariselälle. Hieno aurinkoinen ilta toivotti meidät tervetulleeksi erämaahan ja kävipä illan kuluessa myös kettu tervehtimässä meitä ihan leirin vieressä. Toki myös porot ovat pitäneet meille seuraa sekä onneksi vain muutama hyttynen ja joukkio paarmoja. 

Maanantai oli pyöräilypäivä. Lähtiessä tuuli puhalteli melko navakasti ja viileästi, mutta muutaman sadan metrin jälkeen, Ahopään huippua kohti polkiessa, vilu oli tiessään. Pari kilometriä silkkaa pelkkää nousua kivilouhikossa otti polkijoilta luulot pois heti alkuunsa. Ahopäältä alkoikin vauhdikas alamäki, joka jatkui aina Laanilaan saakka. Savottakahvilan pihassa pieni tauko ja sitten kohti Saariselän keskustaa. Alhaalla kylässä nälkä alkoi hiukan kurnia vatsassa ja päätimmekin syödä lounasta Kaunispään huipulla Huipussa. Muutama kilometri jälleen ylämäkeä pulkkamäen pohjaa pitkin. Välillä meinasi usko loppua, kun yhden nyppylän laelle päästyään edessä oli aina vaan uusi nyppylä, mutta ilmestyihän se Huippukin viimein näkökenttään. Koko retkue saapui hienosti polkemalla paikalle, myös herroista nuorin. Kermainen lohikeitto oli taatusti ansaittu!

Lohisopat vatsassa ja iltajälkiruoaksi Huipusta ostetut donitsit repussa alkoi hurja alamäki kohti Saariselän keskustaa. Alhaalla vertasimme innokkaina, kenen jarrut haisevat eniten ja kenen levyt hehkuvat kuumimpina.. Kotimatkalla vielä vierailu Prospectorin kultakaivoksella, kuukkelien kanssa kuulumisten vaihto ja jälleen Ahopään yli takaisin Kiilopään retkeilykeskukseen. 

Päivän saldo: kolmisenkymmentä kilometriä, josta ehkä kolmasosa nousua, ja viitisen tuntia pyöräilyä erämaassa. Jostain syystä uni maittoi! 


Seuraava päivä oli enemmän tai vähemmän palautumispäivä, minkä äiti ja lapsi viettivät kipuamalla Kiilopään huipulle ja mies lähti etsimään kalavesiä Rajajoosepin seutuvilta. Keli Kiilopäällä oli hieno ja seurasimmekin lapsen kanssa, kuinka sadekuuro ylitti Saariselän kylän ja Kaunispään. Me emme kastuneet; vasta leiriin päästyämme ropisivat ensimmäiset sadepisarat asumuksemme kattoon. 

Illalla vielä Kiilopään kylmäkylpylään uimaan ja savusaunaan. Virkistävä päätös hienolle päivälle. 

Näissä maisemissa mieli lepää.

Koskia, kelkkailua ja tuntureita

Aijai - hienot päivät Kuusamon kupeessa. 

Ensin koskenlaskua Kitkajoella. Stella Polaris Adventures johdatti kolme kumiveneellistä porukkaa Kitkajoen yläjuoksulle, mistä alkoi 7 kosken valloitusseikkailu välillä Käylä-Juuma. Meidän paatissamme oli 3 aikuista ja 3 lasta, joista kaksi takimmaisen penkkirivin matkustajaa niin nuoria, ettei heitä laitettu lainkaan melontapuuhiin. Pari ensimmäistä koskea mentiin totutteluotteella, mutta sitten alkoikin jo vauhdikkaampi meno ja etupenkin melojat saivat mukavasti vesiryöppyä päällensä. Veneen ohjaamisesta huolehtinut opas johdatti meitä milloin poikittain kuohuihin, milloin pyöritti kumivenettä suvannolla kuin karuselli Linnanmäellä konsanaan. Oli mukavaa olla hyvissä käsissä ja toisaalta saada hieman lisäjännitystä menoon rohkeammilla ajolinjoilla. Hieno kokemus ja upeat Kitkajoen maisemat!

Päivä jatkui vielä kalastelulla Käylänkoskessa, tulistelulla nuotiolla ja päättyi hienoon punertavaan taivaanrantaan. Illan rusko hyvä rusko, sanotaan, joten toivotaan että sanonta pitää kutinsa. 

Ja pitihän se. Lauantai herätti meidät hienoon auringonpaisteeseen ja kiskoimme itsemme ylös sängystä hyvissä ajoin, jottei kaunis päivä valu hukkaan. Pakkasimme fillarit autoon ja evästarpeet reppuun ja suuntasimme kohti Rukaa. Pitkin maastopyöräreittiä kipusimme tunturin laelle, mistä saimme ihastella ympärillä avautuvia upeita maisemia. Keli oli maisemien katseluun mitä parhain ja erikokoisia nyppylöitä sekä lukematon määrä vesistöjä näkyikin silmän kantamattomiin. Ruka Peak chaletsin terassilla aurinko lämmitti jopa niin paljon, että tuntui hetkellisesti kesältä. Lienee tilapäinen häiriö..

Parin tunnin tunturissa kiertelyn jälkeen parkkeerasimme fillarit ja itsemme aurinkoiseen rinteeseen ja kokki ryhtyi lounaspuuhiin Trekmates apunaan. Heinikossa höyryävässä laatikossa kypsyi maittava pasta-ateria, jonka nälkäinen pyöräilijäporukka lusikoi vauhdilla suihinsa. 

Trekmates höyryää heinikolla valmistaen lounasta seurueelle.

Lopuksi vielä vauhdikas lasku kesäkelkkamäessä ja päivän seikkailut olivat paketissa. Vaikka jos ihan totta puhutaan, niin ilta kyllä vielä huipentui makoisiin löylyihin ja pulahteluun vilakassa Yli-Juumajärvessä. 

Pohjoisemmas

Pari päivää kului rattoisasti Hyrynsalmen kupeessa Villi Vonkassa. Ja koska sääkin suosi, myös hienoista hiekkarannoista pääsi hetken nauttimaan. Aikaan Vonkassa osui myös yksi kesän tärkeistä hetkistä: juniorin syntymäpäivä! Lapsi raukka on tuomittu jokavuotiseen mansikkaherkkutarjoiluun, kun eihän kesän punaisia, parhaimmillaan olevia herkkupalleroita malta jättää käyttämättä. Ja korvata ne vaikkapa suklaakakulla.. Ei totisesti! Onnea Oskarille siis vielä kerran!

Mutta se Vonkka. Varsin kaunis paikka. Rantasauna tarjosi kelpoiset löylyt eikä alueella itikat häirinneet. Maastofillareilla lähdimme tutustumaan UKK-reittiin, joka osoittautui aivan liian kapeaksi kinttupoluksi ajaa pyörällä. Itse vaihdoinkin fillarin lenkkareihin ja tutustuin ympäristöön juoksemalla. Villi Vonkan parasta antia on hieno hiekkaranta, missä kelpaa hyvällä kelillä köllötellä ja polskutella. 

Parinkymmenen kilometrin päässä Hyrynsalmelta sijaitsee Ukkohalla, mistä löytyy paitsi talvella laskettelumestat, kesällä maailman pohjoisin cable wakeboard -rata. Vastaavanlaisen radan bongasimme viime kesänä Saksassa, mutta nyt siis samanlaista laitosta voi käyttää myös täällä pohjolassa. Kiinnostavan näköistä puuhaa; ehkä vielä joskus pitää moista kokeilla. Tässä ei ainakaan venekuskin pinna petä onnettomien vesihiihtäjien harjoitellessa suksimista..

Hyrynsalmen hyvästeltyämme jatkoimme matkaa kohti Kuusamoa ja siitäkin eteenpäin. Viitostie kohti pohjoista on kovin tuttu - onhan sitä tullut ajettua monen monta kertaa sekä kesällä että talvella. Uskollisesta paperikartastakin löytyy erinäisiä merkintöjä liittyen puskaparkkeihin tai huoltoasemien välimatkoihin. Tällä kertaa kuski päätti pysähtyä Suomussalmelaisen pellon kohdalla, jota kansoittaa varsin vaitelias joukko. Ihailtava tilataideteos, joka sai aivan uudenlaisen sisällön sitä lähempää tarkasteltuaan. Hiljaisten tyyppien vaatettaminen on todella tehty ajatuksella. Olemmehan me suomalaiset persoonia vaikka vähäpuheisia saatamme ollakin!

Lopulta, kauppareissun jälkeen ja muutaman poron ohitettuamme, saavuimme Oulangan kansallispuiston liepeille. Vanha rakkaus jo kaukaa häämatkan ajoilta kutsuu vuosi toisensa jälkeen, vaikkakin nyt päädyimme kokeilemaan eri majoituspaikkaa kuin aikaisemmin. Pieni Juuman leirintäalue on ensituntuman jälkeen osoittautunut erittäin miellyttäväksi paikaksi. Sauna tarjosi mitä parhaimmat löylyt ja erinomaiset kalavedet ovat käden ulottuvilla. Lumoavasta kansallispuistosta jylhine putouksineen puhumattakaan! Huomenna olisi ohjelmassa koskenlaskua kumiveneellä á la Stella Polaris Adventures, joten tästä kokemuksesta lisää seuraavissa päivityksissä. Nyt nautin vielä hetken punaviinistä ja pohjoisen rauhasta miehen ollessa kaloja narraamassa sateisessa, mutta onneksi valoisassa pohjolan yössä. 

Ärjä - Oulujärven paratiisisaari

Heinäkuu helli lomalaisia, kun suuntasimme venekyydillä kohti Ärjänsaarta. Olimme kuulleet paljon tarinoita hienosta hiekkarantaisesta saaresta Oulujärvessä, mutta emme olleet koskaan siellä vierailleet. Nyt kun viimein saareen menimme, ei tämä varmasti jäänyt viimeiseksi kerraksi! 

Ärjä on UPM Kymmene Oy:n omistama saari, joka toimi aikoinaan Kajaani Oy:n henkilökunnan virkistyspaikkana. Tänä päivänä kuka tahansa voi vuokrata saarella sijaitsevia mökkejä ja viettää paratiisissa vaikka koko kesän. Mökit ovat varsin ihastuttavia, yksinkertaisia asumuksia, joissa pääsee todellisen loman makuun. Mitään nykypäivän mukavuuksia ei ole. Mökkiläisten yhteiskäytössä on myös sauna ja saarella palvelee lisäksi pieni kuppila, josta saa mm. maukkaita donitseja. 

Saarella voi majoittua idyllisissä pikkumökeissä.

Kahvila Ärjän Onni.

Ärjä muistuttaa hienoine hiekkarantoineen ja lyhyine käkkärämäntyineen suuresti Hankoa. Viimeistään siinä vaiheessa kuitenkin muistaa olevansa järven äärellä, kun pulahtaa pehmoiseen järviveteen. Ei suolan makua missään. Järviveden kosketus on niin miellyttävä verrattuna meriveden suolakylpyyn.

Saaren toisella puolella sijaitsee korkea hiekkajyrkänne, mistä saari lienee saanut nimensä. Ärjänne tarkoittaa jyrkkää rinnettä, jyrkännettä. Hiekkajyrkänne laskee jyrkästi kohti järveä ja matka alaspäin taittuukin käden käänteessä. Alhaalla odottaa hieno ranta, mutta paluumatka jyrkänteen laelle onkin melkoista taivallusta jalan alta pakenevaa hiekkaa pitkin. Auringon lämpö selässä ja lämmin hiekka jalkojen alla tekevät kuitenkin myös kapuamishetkestä ihastuttavan. 

Ärjä on kauniina kesäpäivänä erityisen viehkeä paikka, missä saa ajatukset täysin pois arjesta. Kiitokset kutsujille, että pääsimme tutustumaan tähän paratiisiin ja kuten todettua, tulemme käymään täällä toistekin!

Loma lähestyy

Enää yksi yö ja yksi työpäivä. Sitten alkaa tämän kesän retkeilyseikkailu; Destination unknown.. Pesukone on pyörinyt tämän viikon ahkerasti ja perässä vedettävää matka-asuntoa on siivoiltu. Kaikki ylimääräinen roju on myös karsittu pois, koska painoa tulisi olla mukana niin vähän kuin mahdollista. Toisaalta on suoritettu matemaattisluonteisia laskelmia siitä, miten saada mukaan koko perheen ulkoilukalusto: 3 maastopyörää ja kanootti. Joten se siitä vähäisestä tavaramäärästä!

Perheen juniorista on hetkessä kasvanut niin iso mies, että hänenkään kalustonsa ei ole enää minimallista. Tämä aiheutti pientä päänvaivaa fillareiden asettelussa vaunun aisan päälle tulevaan pyörätelineeseen. Vaikka miten poisti fillareista osia ja käänteli niitä eri päin, ei kolmea pyörää enää saanut mahtumaan samaan telineeseen. Ja kun haaveissa oli sijoittaa inkkarikanootti auton katolle, meinasi yhden pyörän kanssa tulla ongelma. Loppujen lopuksi kaikki tarvittavat välineet mahtuivat mukaan, joten pyöräkisoihin pääsy on taattu, eivätkä pohjoisen hienot joet tai erämaajärvetkään jää valloittamatta. Nyt on ihmisen hyvä olla. Hetkinen töitä vielä, poika kotiin maailmalta, hynttyyt kasaan ja sitten se olisi menoa. Jonnekin.

Kriisivaihe?

Olen jo jonkin aikaa epäillyt, että näinkö minuun on iskenyt ennenaikainen neljänkympinkriisi. Olen ilmoittautunut useampaan urheilutapahtumaan tänä vuonna, kuten Helsinki City Triathloniin, Pirkan Pyöräilyyn ja maastopyörämaratoneille. Muutama muu häppeninki on vielä harkinnassa, mutta luulenpa että lista ei suinkaan jää tähän. Pitkän pehmittelyn jälkeen kotijoukot saivat minut hankkimaan kunnon maastopyörän ja nyt kynnän pitkin keskuspuiston polkuja useampana päivänä ja iltana viikossa. Aivan mahtavaa mielentyhjennystä! Keskittymisen reittivalintoihin täytyy tällaisella aloittelijalla olla niin herpaantumatonta, että maastoajelun jälkeen on henkisesti aivan puhki. Oma mieli on se haastavin vastus. Sekunnin murto-osassa on päätettävä itsensä kanssa ajanko tästä vai talutanko ja jos ajan niin mistä kohdasta. Samalla tulee muistaa myös tekniset kikat, joita tietyissä maastonkohdissa tulee käyttää hyödyksi. Ja jos ei suju, niin kenkä pitää muistaa irrottaa lukkopolkimesta, ettei päädy pitkäkseen mättäälle tai kalliolle. Kaiken tämän hallinta vaatii täydellistä keskittymistä ja lukuisista osumista ja "hyvästit kauniille kesäsäärille" -tyyppisestä lopputulemasta huolimatta olen jäänyt täydellisesti koukkuun! 

Pirkan Pyöräily

Hieman jälkijättöisesti pari sanaa pyöräretkestä Näsijärven ympäri. Muuan ystäväni houkutteli minut mukaan tälle 134 km pitkälle pyörämatkalle ja totuuden hetki koitti varhaisena sunnuntaiaamuna 10.6.2012. Etukäteen ajattelin, etten ikimaailmassa selviä moisesta matkasta hengissä, mutta koska tämä oli ystävälleni jo 12. kerta Pirkan Pyöräilyssä, uskaltauduin uhkarohkeasti mukaan. Pidimme heti alusta lähtien hyvää n. 25 km/h -vauhtia yllä vaikka vastaan tuli hyvinkin vaihtelevaa keliä. Melkein kaikkea muuta tuli matkan aikana taivaalta paitsi lunta ja Suomen kesä jälleen kerran osoitti monimuotoisuutensa. Pysähdyimme jokaisella huoltopisteellä joko nauttimaan rusinoita tai muita tarjolla olleita energian lähteitä sekä vessavierailulle. Kauaa ei kuitenkaan malttanut pysähtyä, vaan kourallinen rusinoita suussa piti heti päästä takaisin jatkamaan matkaa. 

Kokonaiskokemuksena Pirkan Pyöräily oli hieno. Ei ollenkaan niin uuvuttava, kuin mitä etukäteen ajattelin. Ainoastaan polvet muistuttelevat edelleen, melkein kuukauden pyöräilyn jälkeen, ettei koitos ollut niiden mieleen. Toinen kipeytynyt paikka oli takamus, josta murheesta tuskin pääsee mitenkään eroon pyöräilyn olleessa kysymyksessä. Polviasialle sen sijaan on tehtävä jotakin, mutten ole vielä keksinyt mitä. Muuten voin näinkin pitkää pyörämatkaa suositella ihan jokaiselle ja itselläni seuraava pitkänmatkan pyöräilykoitos onkin asetettu jo syyskuulle, jolloin ajetaan Tour de Helsinki, 140 km. 

Onnellisina maalissa! 134 km pyöräilyä takana.

Maratonia maastossa

Viimeisin hurahdus, maastopyöräily, on vienyt minut jo yhteen kilpailuun tänä kesänä. Olin ollut yhdessä MTB marathonkilpailussa maastossa kurkkimassa, millaisesta hommasta oikein on kyse. Näytti kiinnostavalta ja rohkeasti ilmoittauduin mukaan Korson MTB marathonille 3.6.2012. Puolikkaalla päätin kilpaurani aloittaa; puolikkaan pituus Korsossa oli 32 km. Kuulostaa äkkiseltään lyhyeltä matkalta, mutta maastossa mutalillissä ja kaikenlaisten mäkien päälle taivallettuaan oli parinkymmenen kilometrin jälkeen jo aivan kuollut. Lisäksi kun tekniikka on vielä harjoitteluasteella, voin hyvällä omalla tunnolla taputtaa itseäni selkään kelpo suorituksesta. Olin naisten sarjan 9. ja pienellä petraamisella olisi hyvät saumat päästä jo lähelle palkintosijoja. Kesän kuluessa on edessä vielä muutamat marathonkilpailut, joten nähtäväksi jää mihin naisen rahkeet riittää ja onko ahkerasta harjoittelusta ollut hyötyä. 

Korson MTB marathon, tiukkaa taistelua!

Aikaa ennen kyynärsuojia. Keskuspuistosta tuliaisina osumia.