Lähes yhteyksien ulottumattomissa

Perjantai oli leirinsiirtopäivä Saariselältä Lemmenjoen Valkeaan Poroon. Majoituimme tässä samaisessa paikassa viimeksi pari vuotta sitten, jolloin kummastelimme suuresti, mistä ihmeestä kaikki tiesivät meidän tulleen Kittilän suunnalta. Jokaisen kommentti kalustomme nähtyään oli tuolloin: "Ai, te olette tulleet Kittilästä." Hieman myöhemmin meille selvisi, että se on tänne tuovista teistä, niistä kahdesta, se ainut, jolla on hiekkatiepätkä. Ja koska koko liikkuva komeutemme oli kuorrutettu savivellillä ajettuamme sateen kastelemaa tietä pitkin, ei tulosuunnasta tosiaankaan voinut erehtyä.

Nyt valitsimme lähestymissuunnaksi sen toisen reitin ja samaa reittiä aiomme palata myös takaisin. Siirtymä Saariselältä oli lyhyt ja tie kapeni kapenemistaan sitä mukaa, mitä lähemmäs Lemmenjokea saavuimme. Nyt ollaan kaukana kaikesta. Täältä ei ihan tosta vaan lähdetäkään kauppaan ostamaan jotakin unohtunutta asiaa; lähin kunnon kauppa on Ivalossa, jonne tulee edestakaisin matkaa n. 140 km. Mitä ei ole, sitä ei tarvita! Nettiyhteyskin on vähän siinä ja tässä, joten saattaa tulla vähäkuvaisempi päivitys tällä kertaa. 

Saariselällä vietimme kaikkiaan viitisen päivää, joihin mahtui kattavasti ympäristön kartoittamista. LKL:n valtauksella tuli käytyä perinteisellä kullankaivuuvisiitillä, historian havinaa koettiin Raja-Joosepin kentällä ja tutustuttiinpa lähipusikoihinkin tarkemmin frisbeegolfin myötä. 

Historiaa, heittoja ja kullan kimallusta

Rajavyöhykkeen tuntumassa sijaitseva Raja-Joosepin asuinkenttä on Saariselän alueen parhaiten säilyneitä kulttuurihistoriallisia kohteita. Jooseppi ja Tilta pakenivat ainakin osin menneisyyttään syrjäiselle rajaseudulle vuonna 1915 ja asettuivat tuolloin asumaan Luttojoen kauniille törmälle. Syrjäisempää paikkaa on vaikea hakea - Raja-Joosepin kentältä on matkaa Venäjälle alle puoli kilometriä. Asuinkenttää hoidetaan kulttuurimaisemana ja museoalueena ja pihapiirissä saa hyvän käsityksen entisajan asumuksista. Lyhyempikin ihminen tuntee vanhoissa rakennuksissa olonsa pitkäksi kyyristellessään sisään oviaukoista ja seisoskellessaan matalissa huoneissa.

Kiilopään retkeilykeskuksen pusikot ja puiden latvaosastot tulivat tutuiksi, kun osallistuimme frisbeegolf-retkelle. 9-rataisen golfsession suorittamiseen kului useampi tunti, joiden aikana sekät sukat kastuivat että vaatteet pihkaantuivat. Milloin oli jonkin pelaajan frisbee männyn latvassa tai suonsilmässä. Opas antoi meille kyllä hyviä neuvoja frisbeen heittämiseksi, mutta siitäkin huolimatta joillakin mukana olleilla lätykkä lähti välillä ihan mihin suuntaan sattuu. Itse lukeudun juuri näihin ja muut osallistujat oppivatkin hyvin maastoutumaan minun ollessa heittovuorossa. Jostain sitä on kuitenkin aloitettava, eikä tämäkään laji taida jäädä tähän!

Muutama vuosi sitten kultakuume tarttui pahan kerran Tankavaaran kultamuseovierailulla. Tästähän seurasi liittyminen Lapin Kullankaivajien Liittoon ja tätä kautta pääsy LKL:n valtauksille, joita Lapissa on muutama. Kovin tuloksekkaita kaivuukeikat valtauksille eivät vielä toistaiseksi ole olleet, mutta kullankaivuussa piilee aina toivo. Saariselän Sanomista bongasin osuvan tekstinpätkän, joka kuvaa hyvin kullankaivuun viehätystä: "Kyseessä on kimpale kultaa. Luonnon muovaama pieni veistos. Paljon raakaa työtä. Toivoa. Uskoa. Onnenpotku. Seikkailua. Erämaan romantiikkaa. Tulevaisuuden historiaa. Kaikki tämä ja paljon muuta yhdessä paketissa. Suosittelen." Eipä tässä enempää selityksiä kaivata, miksi ihmiset vuosi toisensa jälkeen ajavat lähes ajokelvotonta tietä pitkin syvälle erämaahan, asettavat rännit ja muut tykötarpeet paikoilleen ja ryhtyvät lapioimaan. Puuhassa piilee aina toivo. Ei tarvita kuin yksi suurempi kimpale. 

Luttojoki ja Anninkatu

Hieman hymyilytti, kun kurvasimme Saariselältä Ivaloon johtavalta tieltä Anninkadulle. Kapea hiekkatie ei ihan vastannut mielikuvaani kadusta. Vanhoista rakennusten ja kulkupelien jäänteistä päätellen tie lienee ollut joskus hyvinkin vilkkaasti liikennöity ja ansaitusti nimetty ponnekkaasti kaduksi. Kadulla riittikin ihmeteltävää, kun milloin tienposkessa lepäsi kuorma-auton palanut raato, silmiin pisti rakennusten perustat ja ruostuneet uunit tai vanha talvitien pohja. Kadun varsi oli täynnä historiaa, josta yritti kovasti päästä kärryille katselemalla ympärilleen. Mitä kaikkea näihin metsiin kätkeytyykään ja mitä kaikkea Anninkatua kulkeneilla ihmisillä olisikaan kerrottavanaan. Varmasti paljon myös ei niin mukavia muistoja.. 

Anninkatua pitkin pääsee oikotietä Luttojoelle, jonka kerrotaan olevan hyvä kalajoki. Kalat ovat kuitenkin perin arkoja tässä kristallinkirkasvetisessä joessa, joten kalastajalta vaaditaan hitaita ja äänettömiä liikkeitä. Nuorempi kalamies joutuu tätä osastoa vielä hieman harjoittelemaan, mutta onneksi nuorelle herralle löytyi sittemmin hyvä tehtävä tähystää kaloja riippusillalta ja antaa vanhemmalle kalastajalle vihjeitä kalojen sijainnista. Kuvailevan turistin silmin katsottuna kaunis joki ja sellainen korpi, että kohtaaminen karhun kanssa ei tuntunut ollenkaan kaukaa haetulta ajatukselta.